Laulajatar Fanny Hjelt hurmasi italialaiset

Quante volte, diss io:
Costei per fermo nacque in paradiso!

(Kuinka usein olenkaan sanonut:
Hän on varmasti syntynyt paratiisissa!)

   Näin luonnehti roomalainen kuvalehti Gran Mondo 28-vuotiasta suomalaista laulajatarta Fanny Hjeltiä artikkelissaan tammi-helmikuun vaihteessa vuonna 1906. Fanny Hjelt oli opiskellut laulua Roomassa 1904-05 ja sen jälkeen oleskellut jonkin aikaa Suomessa. Tammikuussa 1906 hän palasi Roomaan jatkamaan opintojaan ja oli varmaan mielissään näistä Gran Mondon tervetuliaissanoista. Roomalaislehden artikkeli herätti huomiota myös Suomessa ja siitä löytyy käännöksiä lehdistössä:

   ”Denna förtjusande unga dam härstammar från en av de mest berömda och mest aktade familjer, som för närvarande finnas i Finland.

   Hon har kommit till Rom ledd av sin nobla smak; och vi hafva beundrat hennes utsökta godhet, hennes dygder, hennes blida lynne, hennes tjusande blygsamhet! Huru kunde jag förklara den beundransvärda skönheten, en skönhet så fin och säregen, hos denna Nordens ljufva dotter med blonda lockar och ögon blå! Från hela hennes unga person utgår städes ett det mest tjusande behag, vare sig hon går eller står, vare sig hon sjunger med sin härliga och uttrycksfulla röst eller talar eller ler sitt blida löje ... städse synes den älskvärda unga damen som det efterlängtade och drömda idealet!

   Måtte den beundransvärda Fanny Hjelt uppfylla sitt löfte och stanna här för alltid, på det att Italiens trädgård må riktas med en så härlig blomma, det är hennes sanna vänners önskan, och jämte denna kära önskan upprepar jag de sköna raderna af kärlekens största skald."
(Nya Pressen 5.2.1906)

   Gran Mondon artikkelissa oli myös kuva Fanny Hjeltistä, mutta sitä ei suomalaisista lehdistä valitettavasti löydy. Aikalaiskuvausten mukaan Fanny on selvästikin ollut kaunis nainen: Som ung satt Vera Hjelt söndag efter söndag i kyrkan och beundrade en "hänförande vacker" ung släkting, Fanny Hjelt; hennes skönhet fascinerade Vera.

   Ennen toista opintojaksoaan Roomassa Fanny Hjelt ehti esiintyä Suomessa monta kertaa. Italialaisvaikutus näkyi esim. Helsingin Seurahuoneella (nyk. kaupungintalo) 6.12.1905 pidetyssä musiikki-illassa, jossa esiintyi italialainen orkesteri ja jossa Fanny Hjelt esitti italialaisia yksinlauluja luutun säestyksellä.

Hbl 3.12.1905

   Palattuaan Suomeen Fanny Hjelt jatkoi esiintymisiään, joista löytyy mainoksia ja arviointeja lehdistössä. Suomalaiset arvioinnit eivät tosin yllä lähellekään Gran Mondon hurmaantunutta tekstiä.

   ”Fröken Fanny Hjelt sjöng temperamentfullt den ena sången efter den andra. Prestationerna mottogs med lifliga applåder”. (Hbl 27.1.1917)

   Nuorsuomalaisen naisklubin 10-vuotisjuhlissa huhtikuussa 1912 ”nti Fanny Hjelt lauloi pianon säestyksellä lauluja”. Tilaisuudessa esiintyi myös ”teatteriseurue” Lepolan naapurista: neidit Liisa Järnefelt ja Ruth Sibelius sekä herra Heikki Järnefelt.

   Fanny Pauline Hjelt syntyi Turussa vuonna 1877 ja oli vanhempiensa litografi Karl Rurik Hjeltin ja Augusta Björnin ainoa lapsi. Joku yhteys perheessä oli jo silloin Italiaan, koska peräti 16 kummin joukossa oli neiti Carolina Borgogni Pisasta. Vuonna 1904 Fanny kihlautui Theodor Söderlundin kanssa. Vähän myöhemmin häntä kutsuttiin nimellä rouva Fanny Söderlund muissa yhteyksissä kuin laulajattarena. Jonkin ajan kuluttua häntä nimitettiin taas neiti Fanny Hjeltiksi, olisikohan hän jäänyt leskeksi.

   Vuonna 1922 Fanny Hjelt meni naimisiin helsinkiläisen liikemies Hugo Daniel Grönlundin kanssa. Grönlund omisti mm. 1905 perustamansa Katajanokan Tupakkakaupan. Taisi olla Fannyn vaikutusta, että uudeksi nimeksi tuli Tupakkakauppa Signora. Fannyn henki elää vielä: paikalla toimii tänä päivänä kahvila Signora, joka mainostaa aitoa italialaista kahviaan. Fanny Hjelt kuoli vuonna 1933. Fannyn kuolinpaikka ei ole tiedossa, mutta viimeisen leposijansa hän sai vanhempiensa vieressä Turun hautausmaalla.

Sukufilateliaa

Kotiväeltä Keravalta lähti vuonna 1906 uudenvuodentervehdys 22-vuotiaalle merimies Oskar (Ossian) Hjeltille Melpomene-laivalle Iquiquen satamaan Chilessä. Kortti on osoitettu Saksan konsulaattiin Iquiqueen Chileen.
"Kuvia sukufilateliakansioista ©SEH" 

   Kuten monet muutkin, emeritusprofessori Sven-Erik Hjelt aloitti postimerkkien keräilyn jo lapsena opastajanaan isoisänsä Pieksämäen apteekkari Osvald Hjelt. Jäätyään eläkkeelle vuonna 2004 hän pystyi vakavissaan syventymään harrastukseensa ja kiinnostui filateelisten näyttelykokoelmien teosta. Aluksi hän keskittyi aihefilateliaan, jonka kokoelmien täytyy muodostaa aineistoon perustuva tarina. Näyttelyissä esillä olleitten kokoelmiensa aiheet ovat liittyneet Hjeltin tieteenalan, geofysiikan, eri osa-alueisiin: ukkoskortit, salamat, revontulet ja maanjäristykset. Lisäksi filatelia-aiheina ovat olleet DX-kuuntelu ja Antarktiksen eri alueet. Oman ja vaimonsa sukuihin liittyvien Pieksämäen ja Raudun postihistoriat ovat tulleet mukaan viime vuosina.

   Huutokaupoissa eteen tuli silloin tällöin Hjelt-sukulaisten postia ja vähitellen Sven-Erik Hjelt alkoi systemaattisesti ottaa sitä talteen. Hjelt-sukuun liittyvää aineistoa on kertynyt neljä mapillista; yhteensä muutamia satoja kohteita 1880-luvulta 1940-luvulle (ks. luettelo). Melkein kaikista Hjelt-suvun haaroista on löytynyt jotakin. Hjeltin suunnitelmissa on jo jonkun aikaa ollut laatia tästä aineistosta kelvollinen ”sukupuu” johonkin filateeliseen näyttelyyn. 

Asemapäällikkö Karl Alfred Hjelt osoittautuu sukulaiseksi

   Aluksi Sven-Erik ei ollut orientoitunut sukulaissuhteisiin liittyviin filatelistisiin kohteisiin. Innostus aiheeseen syntyi Ruukin asemapäällikkö Karl Alfred Hjeltille syyskuussa vuonna 1896 osoitetusta kortista. Siinä T. Jussila Pihlajavedeltä välitti asemapäällikölle 30 kg:n perunaerää hintaan, jota itse piti liian korkeana. Asemapäällikkö oli Sven-Erik Hjeltille entuudestaan tuntematon ja henkilöllisyyden selvittäminen oli tutkittava. Yllättäen asemapäällikkö osoittautui hänen isoisosedäkseen.

"Kuvia sukufilateliakansioista ©SEH"

Arkkiatri Otto Hjelt ja Lepolan remontti

   Otto Hjelt sai kaupunkiosoitteeseensa Pohjoisranta 14:ään Tuusulan Lepolassa 7.4.1881 päivätyn kortin. Lähettäjä oli Lepolassa palvellut työmies Richard Huttunen, jolla ilmeisesti oli alkamassa Lepolan huoneitten seinien päällystys pahvilla. Pahvia oli hankittava lisää, mutta listalautoja oli tarpeeksi.

Bahvia täällä tarvitaa.

Ruoka konttorin porstuaa  16
Ruokakonttoriin                18
Likkain kammarii              63
Rengi kammarii                40
Köökin porstuaa               18
Rapun seinää                    3
Täällä on entisiä               88

Boorttia on tarpeeksi

7 päivänä/4/kuu. 81 R. Huttunen

Kapteeni Edvin Hjeltin perhe merillä

   Kapteeni Edvin Hjeltin (1856-22) perheenjäsenistä ainakin puoliso Olga ja tytär Viola olivat joskus mukana perheenpään merimatkoilla. Myös Harry-poika aloitti merimiesuransa jo nuorena. Yhteyttä pidettiin yllä kirjeillä ja korteilla, joista osa on päätynyt Edvinin jälkeläisen Sven-Erik Hjeltin kokoelmiin. Muutama esimerkki löytyy täältä. Kokoelman filateelinen harvinaisuus on kuitenkin kapteenin itselleen Hulliin ns. kapteenin kuorella lähettämä kirje, jossa on Akseli Gallen-Kallelan suunnittelema ns. surumerkki (alun perin Vaakunamerkki) leimattuna. Merkki julkaistiin protestina vuoden 1890 postimanifestille, jolloin Suomen omat postimerkit lakkautettiin. Merkin käyttö kiellettiin välittömästi. Kuoren Sven-Erik sai lahjana pikkuserkultaan Gunnar Damströmiltä, joka on myös Edvinin jälkeläisiä.


Merimiespappi Richard Hjelt-Helasepän asemapaikkoja

   Vuonna 1938 August Hjeltin poika Richard Hjelt muutti sukunimensä muotoon Hjelt-Helaseppä ja lapset lyhyemmin Helaseppä. Pappisvirkansa aikana hän ehti työskennellä monessa seurakunnassa Suomessa ja lisäksi merimiespappina Lontoossa. Tämä selviää myös Sven-Erik Hjeltin kokoamasta filateelisesta aineistosta, joka löytyy täältä.


Kirjanpainaja Karl Rurik Hjelt karhuaa saataviaan

   Sven-Erik Hjelt kirjoitti Suomen Postimerkkilehteen (6/2013) artikkelin erään ehiökorttinsa ajoitukseen liittyvästä salapoliisityöstä. Kortin lähettäjä oli turkulainen kirjanpainaja Karl Rurik Hjelt (1849-1900), joka karhusi saataviaan hämeenlinnalaiselta kirjakauppiaalta A. W. Grönholmilta (lue tästä).


-------------------------------------------------------------

©SEH Sven-Erik Hjeltillä on tekijänoikeus tämän artikkelin kuvamateriaaliin.

Wittfoothin puku 1640-luvun Turusta

Puku Wittfoothin haudasta. Turun tuomiokirkkomuseo.
Kuva: Vuokko Aittola.

   Vuosina 1923-24 Turun tuomiokirkon arkeologisten kaivausten yhteydessä otettiin Tuomiokirkkomuseoon talteen joitakin vainajien asusteita. Arkeologian opiskelija Vuokko Aittola on nyt tutkinut yhtä Wittfoothien haudasta löydettyä naisen pukua ja kirjoittanut siitä artikkelin (lue tästä).

   Aittola on tullut siihen tulokseen, ettei kyseessä ole varsinainen hautavaate, vaan puku on toiminut vainajan käyttöpukuna. Puku on valmistettu mustasta atlassilkistä, johon on ”pikeerattu” (rei’ittämällä kuvioitu) ranskanliljakuvioita jonkinlaisten kaarien sisälle. Koristeelliset kalvosimet ovat ruskehtavan keltaista atlassilkkiä ja ne on kirjottu hopealangalla, -spiraaleilla ja paljeteilla, sekä keltaisella, vihreällä ja punaisella silkkilangalla. Vuori on ruskehtavankeltaista taftisilkkiä. Helmassa on helmanauhaa. Vuoden 1644 ylellisyysasetuksen jälkeen atlaksen ja taftin suosio kasvoi ja koristuksilla pyrittiin peittämään kankaan laatua.

Hansikkaan kalvosin. Turun tuomiokirkkomuseo.
Kuva: Vuokko Aittola.

   Pukua ei ole pystytty varmuudella yhdistämään kehenkään Witffoothien haudan vainajaan. Itse puvun materiaalien ja kuosin perusteella sen valmistusaika on kuitenkin rajattu 1640-luvulle. Se ei siis ole ainakaan kuulunut 1630-luvulla haudatulle ensimmäiselle naiselle, Gevert Bugenhagenin puolisolle. Heidän ainoa täysi-ikäiseksi elänyt lapsensa Margareta Bugenhagen sen sijaan sopisi hyvin puvun käyttäjäksi. Margareta palasi puolisonsa Jochim Wittfoothin kanssa Lyypekistä Turkuun vuonna 1647 (ks. artikkeli ”Orpo Margareta Bugenhagen puolustaa perintöään”). Hauta siirtyi silloin Wittfooth-suvulle. Jochimin ja Margaretan tyttäret on haudattu heidän puolisoittensa sukuhautoihin muualle tuomiokirkkoon. Margareta kuoli vuonna 1694 ja ainoa naispuolinen vainaja haudassa ennen häntä oli heidän vuonna 1688 haudattu miniä Elin Festing.

   Wittfoothien hauta sijaitsee tuomiokirkon pääkuorissa, alttarin alla. Nykyisin hautaan laskeudutaan alttarin takaa, mutta aikoinaan sinne on johtanut ovi suoraan kirkon eteläpuoliselta hautausmaalta (ks. tuomiokirkon hautakartta). Alun perin hauta oli hankittu vuonna 1636 kuolleelle kauppias, raatimies Gevert Bugenhagenille. Sen jälkeen hauta siirtyi Wittfooth-suvulle. Toukokuussa 1692, kuukautta ennen kuolemaansa, Margareta Bugenhagen laajensi hautaa ostamalla 400 taalerilla viereisen Knape-suvun haudan. Vuonna 1784 hautaaminen tuomiokirkkoon lopetettiin kuninkaan käskyllä. Arkeologit ovat laskeneet kyseisessä haudassa olleen 94 vainajaa.

---------------------------------------------------------

Vuokko Aittola: 1600-luvun hautapuku Wittfoothin haudasta Turun tuomiokirkosta. 2020.
Riikka Kaisti: Turun tuomiokirkko, rakkaudella rakennettu. 2017
Seppo Perälä: Sukupuusta sorvattua. Niclas Hjeltin ja Margaretha Caloanderin esivanhemmat. 2001

Säähavaintoja luotisateessa

   Sisällissodassa Tampereen valtauksen jälkeen valkoiset joukot jatkoivat etenemistä Kokemäenjoen vartta Porin suuntaan. Huhtikuun alussa Karkun kirkon kohdalla punaiset ryhmittyivät puolustukseen Riippilänjärven ja Rautjärven väliselle kannakselle. Parin viikon asemasotavaiheen jälkeen 17. päivänä valkoiset hyökkäsivät panssarijunan tukemina Karkun kirkolle. Se oli tarkoitettu hämäykseksi, sillä samanaikaisesti osa joukoista koukkasi Riippilänjärven länsipuolitse kohti Karkun kirkkoa. Tämä oli yllätys Riippilänjärven rannalla oleville punaisille. Se oli yllätys myös vastarannalla sijaitsevan Linnaisten huvilan omistajalle Hjalmar Hjeltille ja hänen talonsa väelle, jotka totesivat joutuneensa taistelussa rintamalinjojen väliin. (Karkun taistelu.)

  Oheinen postikorttikuva on otettu juuri siitä kohtaa, mistä punaiset tähyilivät vain 150 metriä leveän salmen yli suoraan Linnaisten pihamaalle ja ampuivat kaikkea liikkuvaa. Ja olihan Linnaisten pihalla liikettä, siellä sijaitsi professori Hjalmar Hjeltin sääasema, josta hän tunnollisesti kävi lukemassa mittauslukemia taistelujen aikanakin. Jouduttuaan luotisateeseen hän kuitenkin keskeytti tieteellisen työnsä. Ikkunoista tapahtumia seurannut talon väki kertoi, etteivät olleet koskaan nähneet professorin juoksevan niin nopeasti. Professoriin punaiset onneksi eivät osuneet, mutta sääaseman laitteisiin jäi luodinreikiä. Meteorologiselle laitokselle lähettämiensä säätietojen liitteeksi Hjalmar Hjelt kirjoitti selityksen sääaseman kokemista vaurioista ja puuttuvista säähavainnoista.

Anteckningar i avseende å nederbörden.

Den 18 [april] på morgonen befanns [nederbördsmätaren] liksom Niphers vindskyddare genomskjuten, hålen dock ej alltför nära bottnet. Nederbörden, 37 skaldelar, torde väl i huvudsak hän[g]öra från regnet n(13 - 14), till mindre del från n(9 - 12), huru stor avdunstningen varit, kan jag ej säkert bedöma, men tror ej, att den varit av större betydelse.

   Muiden säähavaintosarjojen joukossa Hjalmar Hjeltin sarjoja käytetään edelleen fenologisten tutkimusten aineistona. Hjalmar Hjelt oli myös yksi ahkerimmista ukkosilmojen havaitsijoista. Postitse lähetettäviin ukkoskortteihin merkittiin tietoja ukkosten kestosta, voimakkuudesta, salamoinnista ja raekuuroista.

Sukuyhdistyksen kotisivujen tunnus hjeltinvoikukka (Taraxacum hjeltii) on nimetty Hjalmar Hjeltin mukaan. Linnais-huvila paloi vuonna 2001. 

Hjalmar Hjeltin ukkosraportti 7.8.1892
(Kuva Sven-Erik Hjelt)

Hjelt-nimen etymologiaa

   Kun sukunimen Hjelt alkuperää yrittää selvittää, niin vähintään yhtä tärkeää kuin nimen kirjoitusasu on sillä, miten sanaa on aikojen saatossa äännetty. Ääntäminen on voinut muuttua, vaikka kirjoitusasu on pysynyt ennallaan ja päinvastoin. Olen avannut oven etymologian ja fonetiikan ihmeelliseen maailmaan ja ihan ensimmäisenä törmäsin erääseen vaikuttavalta kuulostavaan käsitteeseen, joka ansaitsee tulla mainituksi; uddljudsförbindelse (sananalkuinen äänneyhtymä), sillä siitä nimenomaan on kyse.

Sananalkuinen äänneyhtymä hj- ruotsinkielessä

   Olav Ahlbäck on tutkinut riikinruotsissa tapahtuneitten muutosten siirtymistä suomenruotsiin. 1500- ja 1600-luvuilla tapahtui muutos, jossa sananalkuiset äänneyhtymät hj-, lj- ja dj- yksinkertaistuivat siten, että ensimmäinen konsonantti jätettiin äännettäessä pois. Aikaisemmassa ääntämistavassa hj- äännettiin lähes kuten suhuäänne š. Esimerkiksi sana hjul äännettiin aikaisemmin / šūl / ja muutoksen jälkeen / jūl / Kuten yleensäkin muutos levisi viiveellä suomenruotsiin ja suomenruotsalaisten pääalueitten sisälläkin vaiheittain. Viimeisinä tulivat Pohjanmaan suomenruotsalaisen alueen eteläisimmät osat ja itäisimmät seudut Itä-Uudenmaan ruotsalaisseuduilla. Vanhaa ääntämistapaa löytyy vieläkin Etelä-Pohjanmaalla: ”En sydösterbottning känns t.ex. lätt igen på ett äldre uttal av hjon som / sjoon / ” (Uppsalgsverket i Finland). Vastaava muutos on hyvinkin voinut tapahtua nimen Hjelt ääntämisessä 1600-luvulla tai sitä ennen:

   Hielt, Hjelt / šelt / --> Hjelt / jelt /


Sananalkuinen äänneyhtymä hj- norjan ja skotin kielissä

   Kirjoittaessaan Niels Hjelt-nimisestä oppilaastaan vuonna 1563 Bergenin katedraalikoulun mestari Absalon mainitsee Nielsin olleen kotoisin nykyisin Shetlantina tunnetuilta saarilta: ... ved naffn Nils Hielt fød vdi Hietland (med namnet Niels Hjelt född uti Hietland). Mutta miten mestari Absalon ja muut bergeniläiset ovat nuo nimet ääntäneet? Siihen löytyy vastaus kahdesta Shetlannin nimistöä koskevasta tutkimuksesta, joista seuraavat lainaukset ovat:

“The original Norse name for Shetland was Hjaltland. Hjalt in Old Norse meaning the hilt or cross guard of a sword. As with all western dialects of Norse, the stressed 'a' shifts to 'e' and so the 'ja' became 'je' as with Norse hjalpa which became hjelpa. This Old Norse name Hjeltland is well-documented and the sound change from hj to sh occured in the Middle Ages. Lastly the l before the t disappeare. The inhabitants, however, formerly called Hjaltar, have continued to be called Hjelter.”

“Hj in Norse is still [1845] pronounced in Norse dialects nearly or quite as sh. Hjatland or Hjetland would therefore sound to English or Scottish ears as Shatland or Shetland, and thus has this form made its way into English-Scotch writings.”

Hjaltland / šaltland / --> Hjeltland / šeltland / 
 --> Hjetland / šetland / --> Shetland 

   On siis tutkittua tietoa siitä, että Etelä-Pohjanmaan suomenruotsalaisilla alueilla ja eräissä norjankielen murteissa sananalkuinen äänneyhtymä hj- lausutaan edelleen kuin sh- tai š.


Onko hollannin ɣ-äänne sama kuin norjan ja ruotsin hj- ?

   Entä sitten hollantilaiset paikannimet Gelderland ja Geldern, joilta alueilta sukumme on sanottu olevan lähtöisin? Puolustukseksi täytyy sanoa, että jo ennen minua eräät sukuamme tutkineet ovat pohtineet sitä, miten hollantilainen mahtaa lausua nämä G-alkuiset nimet. G-kirjaimen ääntämistä esitetään foneettisella merkillä / ɣ / (soinnillinen velaarinen frikatiivi). Termi ei sano maallikolle mitään, joten suosittelen kuuntelemista, se on aika hämmästyttävä kokemus. Ei kuulosta mahdottomalta, että 1600-luvulla ja sitä ennen kaksoiskonsonantti hj nimen Hjelt alussa on äännetty samoin tai lähes samoin kuin konsonantti g sanan Geldern alussa.

Gelderland / ɣɛldərlɑnt /

Geldern / ɣɛldərn /

geld / ɣɛlt / (kuuntele tästä)

   Vaikka nuo paikannimien alut ääntyvät samoin kuin hollannin sana geld (raha), ei Gelderland- ja Geldern-nimien alkuperä liity mitenkään rahaan. Sen sijaan Hollannissa elää vanha legenda, joka selittää äänteen alkuperän:

   “According to folk legend, local noblemen Wichard and Lupold of Pont fought a fire-breathing dragon around 878. They found it under a medlar [mispeli] tree, and one of them stabbed it with his spear. The dying dragon rattled two or three times: Gelre! Gelre!. In commemoration of this heroic feat, the Lords of Pont founded the city of Geldern at the confluence of the Niers and the Fleuth [rivers].”

Die Kreisparkasse Geldern, Banknote 2 Mark, 1922.

Lohikäärme karjahtaa: “Gelre, Gelre”, taustalla Geldernin kaupungin ääriviivat.

--------------------------------------

Olav Ahlbäck: Svenskan i Finland, 1971

Absalon Pederssøn Beyer: Liber Capituli Bergensis, dagbok 1552–1572.

Jaakko Häkkinen: Etymologiaa maallikoille, 2019.

Uppslagsverket Finland: svenskan i Finland

Barbara E Crawford & Beverley Ballinsmith: The Biggins, Papa Stour, Shetland. Published jointly by Society of Antiquaty of Scotland and Det Norske Videnskaps-Akademie, 1999.

P.A. Munch: Geographical elucidations of the Scottish and Irish local names occuring in the sagas. “Memoires de la Société Royale des Antiquaires du Nord” 1845-49, Copenhague

Wikipedia: The Geldern Dragon Legend

Orpo Margareta Bugenhagen puolustaa perintöään

Margretta Bugenhagen (1625 - 1692)

Nimikirjoitus vuodelta 1682

   Lyypekissä syntynyt kauppias ja raatimies Gevert Bugenhagen kuoli 46-vuotiaana Turussa kesäkuussa vuonna 1636. Hänen ainoa lapsensa ja perillisensä oli tytär Margareta, joka jäi orvoksi 11-vuotiaana. Me kaikki Hjelt-sukuyhteisön jäsenet olemme Margareta Bugenhagenin jälkeläisiä Niklas Hjeltin puolison Margareta Caloanderin kautta. Kuriositeettina mainittakoon, että Margareta Bugenhagenista Margareta Caloanderiin johtava jälkeläisten linja koostuu kuuden sukupolven naisista, joilla on sama etunimi: Margereta Bugenhagen, Margareta Wittfooth, Margareta Schultz, Margareta Siercken ja Margareta Caloander. Naislinjan seitsemäntenä on vielä Niklas Hjeltin tytär Margareta (myöh. Schybergson).

   Margareta Bugenhagenin lähin omainen oli hänen setänsä Didrich Bugenhagen, vehnäolutpanimon omistaja Lyypekissä. Hänet oli Lyypekin raati nimennyt Gevert Bugenhagenin kuolinpesän hoitajaksi ja alaikäisen Margaretan holhoojaksi. Ennen kuin Didrich saapui Turkuun noutamaan veljensä tytärtä, kaupungin raati oli ottanut väliaikaisesti hoitaakseen holhoojan tehtävät ja huolehti siitä, ettei kukaan voinut käyttää Margaretan haavoittuvaa tilannetta hyväkseen ryöstämällä tämän omaisuutta. Tämä kuului raadin velvollisuuksiin. Raati ilmoitti, että Bugenhagenin saksalaiset kauppapalvelijat saivat jäädä pitämään huolta kauppatavaroista, myymään niitä Margaretan hyväksi sekä perimään kuolinpesän saatavia. Kolmelle turkulaiselle kauppiaalle annettiin lisäksi tehtäväksi myydä helposti pilaantuva tavara, kuten turkikset, nahat, suolakalat ja ruokatavarat.

   Didrich Bugenhagen nouti Margaretan luokseen Lyypekkiin kasvattaakseen hänestä kauppiastalon emäntää. Sen sijaan Margaretan perintöasioita setä ei hoitanut kunnolla ja Turun raati totesikin heinäkuussa 1638, että hän ei ollut maksanut kaikkia kuolinpesän velkoja. Koska Gevert Bugenhagen-vainajalla oli ollut kunnioitettu asema Turun raadissa, ei raati vielä halunnut puuttua Margaretan omaisuuteen. Raati katsoi riittävän, mikäli Didrich Bugenhagen maksaa Margaretan perinnöstä 2000 hopeataaleria ja antaa raatihuoneeseen hyvän seijarin eli kellon, jossa on viisarit. Tätä vastaan kruunu ja Turun kaupunki luopuivat muista vaatimuksistaan koskien omaisuutta, jota Margareta täysivaltaiseksi tultuaan saisi hallita Jumalan ja hengellisen ja maallisen lain mukaan niin kuin parhaiten taisi. Perintöön kuuluva talo Aurajoen rannalla Kirkon Jokikadun varrella myytin hoidon puutteessa vuonna 1638 (nykyisen ravintola Pinellan kohdalla).

   Jo 20-vuotiaana Margareta joutui puolustamaan perintöään. Hänen huoltajansa ja setänsä Didrich Bugenhagen kuoli vuonna 1645 Lyypekissä ja Didrichin omat ja hänen hoidossaan olleet veljen pesän varat olivat ilmeisesti suloisesti sekaisin. Didrichin perikunta ts. Margaretan serkut vaativat omaisuuksien selvittelyä ja voidakseen palata Turkuun Margaretan oli selvittelyn ajaksi talletettava Lyypekkiin vakuudet.

   Margareta Bugenhagenilta jäi Turkuun joukko saatavia, jotka odottivat hänen aikuistumistaan. 21-vuotiaana vuonna 1646 hän palasi Turkuun ja tästä raati ilahtui niin, että kuvasi häntä sanoilla ”Jumalinen ja hyveellinen Margareta Bugenhagen”. Sitten alkoi aikaa vaatinut saatavien perintä oikeusteitse. Margaretan nostamia oikeusjuttuja oli kaikkiaan 25 kappaletta. Pelkästään Anders Mertheniltä Margaretan oli haettava saataviaan viidessä eri jutussa raastuvanoikeudessa. Oikeusjuttuja nostaneet naiset olivat pääsääntöisesti perintöjään puolustavia leskiä. Margareta Bugenhagen puolestaan oli nuori naimaton nainen.

Vuosina 1623−1670 eniten oikeuskäsittelyjä käyneet Turun porvariston naiset.

(Veli Pekka Toropainen, 2016)

   Margareta Bugenhagen ei kuitenkaan palannut Turkuun yksin. Mukana matkusti viisi vuotta vanhempi lyypekkiläinen kauppias Jochim Wittfooth, johon Margareta oli tutustunut Lyypekin vuosinaan. Heidän vihkimispäivänsä ei ole tiedossa ja erään asiakirjan mukaan vielä vuosi saapumisensa jälkeen he olivat vain ”lupautuneet toisilleen”, mutta eivät vielä naimisissa. Heidän ensimmäinen lapsensa syntyi joko 1647 tai 1648.

   Paluumatkalla Turkuun Margareta oli luvannut lahjoittaa kellon kirkkoon, joka olisi lähimpänä sitä paikkaa, missä hän ja Jochim nousisivat Suomen kamaralle. Kirkko oli Turun hospitaalin pieni punainen puukirkko Turun linnaan johtavan tien varrella nykyisen Läntisen Rantakadun eteläpäässä. Margareta piti lupauksensa ja lahjoitti kellon. Se palveli myöhemmin hospitaalin paikalle rakennetun pakkahuoneen tontilla palokellona. Sieltä se siirrettiin Puolalanmäen palotorniin, josta se kutsui kaupunkilaisia jumalanpalvelukseen Tuomiokirkon kellojen tuhouduttua vuoden 1827 palossa. Sitten kello siirrettiin Tuomiokirkon torniin. Nykyään Tuomiokirkon tornissa on kuusi soittokelloa, joista tämä Wittfoothin kellona tunnettu on vanhin.

(Turun tuomiokirkkomuseo; valokuva P.O. Welin)

   Jochim Witffothista tuli nopeasti eräs Turun merkittävimmistä ja varakkaimmista porvareista. Yhdessä Margaretan kanssa he antoivat lahjoja Tuomiokirkolle. Niistä oheinen hopeinen kastemalja on esillä Tuomiokirkkomuseossa. Maljan keskelle on kaiverrettu Jochimin ja Margaretan nimikirjaimet sekä omistuskirjoitus: Gott zu ehren undt diser Kirchen zum ziradt ist dises Becken auf die Taufe verehret von den Ehrbaren Iochim Witfoot undt Kaufhandeler diser stat Aboo 1666.

   Margareta Bugenhagen kuoli 67-vuotiaana vuonna 1692. Hänet haudattiin Tuomiokirkon pääalttarin alla sijaitsevaan hautaholviin vanhempiensa ja puolisonsa viereen. Hautaholviin on erillinen sisäänkäynti alttarin takana. Lapset lahjoittivat Tuomiokirkolle alttaritaulun, johon maalattiin myös Jochimin ja Margaretan muotokuvat. Taulut tuhoutuivat vuoden 1827 suurpalossa, mutta säilyneen aikalaiskuvauksen mukaan Margaretan tauluun liittyi teksti: Die im Gott Sehl, hoch Ehr- und Tugendsame Frau, Fr. Margareta Bugenhagen, gebohren 1625. Entschlafen 1692. 

--------------------------------------------------
Seppo Perälä: Sukupuusta sorvattua, Niclas Hjeltin ja Margareta Caloanderin esivanhemmat,(2001).
Veli Pekka Toropainen: Skottirotta ja Ruotsin koira - Turun ulkomaalainen porvaristo vuosina 1600-1660, (2003). (Lue tästä)

Veli Pekka Toropainen: Päättäväiset porvarskat - Turun johtavan porvariston naisten toimijuus vuosina 1623-1670, (2016). (Lue tästä)

Veli Pekka Toropainen: 39 tarinaa 1600-luvun turkulaisnaisista, (2019).

Oton ja Yolandan vaikea tie vihille

 (1823-1913)                                                              (1826-1888)
(Bernhard Reinhold 1871 ja 1875)

     Vuonna 1898 arkkiatri Otto Hjelt kirjoitti elämäkerran kymmenen vuotta aiemmin kuolleesta puolisostaan Yolandasta; Drag ur en moders lefnad. Tämä kirjoitus on tiivistelmä elämäkerran siitä osasta, joka kertoo tulevien aviopuolisoitten tapaamisesta ja vaiheista ennen vihille menoa. Mukana on lisäksi otteita nuoremman siskon Lilli Leinbergin Yolandasta laatimasta käsikirjoituksesta.

   Yolandan isä everstiluutnantti Carl Thuneberg oli sairauden takia joutunut eroamaan eikä hänelle oltu myönnetty eläkettä. Perheen talouden ollessa huonoimmillaan, Carlin veli vaimoineen, jotka olivat lapsettomia, tarjoutuivat adoptoimaan silloin 9-vuotiaan Yolandan. Vuonna 1835 Yolanda muuttikin kasvattivanhempiensa luo Loviisaan. Kasvattivanhemmat alkoivat määrätietoisesti kouluttaa tyttöä hienoa seuraelämää varten ja hänet pidettiin täysin ympäristöstä eristettynä kunnes kasvattivanhemmat katsoisivat hänen täyttäneen seuraelämälle asetettavat vaatimukset. Tytöstä tuli sulkeutunut ja synkkämielinen, mikä kiinnitti vierailevien sukulaisten huomiota. Kuultuaan tästä Yolandan isä ilmestyi yllättäen Loviisaan joulun jälkeen 1836 ja haki tyttärensä takaisin oman perheensä luo.

   Yhdeksän tai kymmenen vuoden iässä Yolandan toinen hartia kipeytyi pahasti ja hänen todettiin kasvavan kieroon. Tyttö paran oli alistuttava mitä kivuliaimpiin hoitoihin selän oikaisemiseksi. Hänen piti esimerkiksi maata tuntikausia lattialla kädet lankkuun sidottuina ja hänen jalkojaan vedettiin niin voimakkaasti kuin vain aikuinen jaksoi. Vain pieni pehmuste laitettiin pään alle. Yolanda on itse kertonut, miten hirveältä vetäminen tuntui olkapäässä ja nivelissä. Usean vuoden ajan Yolanda suoritti sairausvoimistelua Otta-nimisen Yliopiston voimistelulehtorin johdolla. Opettajalla ei ollut mitään opintoja tai käsitystä sairausvoimistelusta tai kieroon kasvamisen hoidosta. Hän teetti mielivaltaisesti vain muutamia harvoja käsi- ja muita liikkeitä. Oli selvää, ettei mitään näkyvää parannusta tapahtunut, vaan Yolandan vamma paheni entisestään, niin että se pystyttiin enää vaivoin kätkemään pukuihin tehdyillä laskoksilla.

   Helsingissä ei tuohon aikaan vielä ollut tytöille koulua ja Yolandan ja perheen muitten tyttöjen koulutus hoidettiinkin kotiopettajien avulla. Lopetettuaan koulunkäyntinsä 15-vuotiaana Yolanda lähetettiin vuodeksi tätinsä perheeseen Vaasaan totuttautumaan seuraelämään. Yolandan miellyttävä ja iloinen luonne sekä kaunis lauluääni tekivät hänestä pidetyn henkilön niissä piireissä missä hän liikkui. Itse hän on kertonut kuinka hän siirsi syrjään elämän vakavat asiat ja velvollisuudet ja miten into erilaisiin huvituksiin kasvoi tuona aikana. 16-vuotiaana ripille pääsyn aikoihin Yolanda alkoi tuntea Jumalan tekevän työtään hänen sydämessään. Elämäkerrassa Otto kertoo yksityiskohtaisesti Yolandan elämän käännekohdasta. Talvella 1843 tapahtui nimittäin ratkaiseva käänne, joka määräsi Yolandan koko loppuelämän sisällön. Eräässä nuorille järjestetyissä tanssiaisissa Yolanda meni sivuhuoneeseen levähtääkseen juuri päättyneen valssin jälkeen. Huoneessa hän näki taulun Jeesuksesta kävelemässä vetten päällä taivaallisen valon loisteessa ja lievästi moittien katselevan veteen vaipuvaa Pietaria ojentaen tälle auttavan kätensä. Tällöin Yolanda koki niin voimakkaan uskonnollisen heräämisen, että vaipui pyörtyneenä lattialle. Tullessaan tajuihinsa hän koki suurta tuskaa sielussaan ja tunsi Jumalan kutsuvan häntä. Tämän jälkeen Yolanda ei koskaan enää osallistunut maallisen elämän iloihin ja houkutuksiin. Yolandan kokema herätys ei ollut mikään irrallinen ilmiö, sillä Vaasan koulun yläluokilla oli jo parin vuoden ajan vaikuttanut voimakas herätysliike. Se oli syntynyt apulaispappi Olof Helanderin voimakkaasta julistuksesta, joka sai vastakaikua erityisesti nuorison piirissä. Helander uhkaili surutonta maailmaa ja nimikristityitä helvetin tulella sekä esitti herännäisyyden vaatimuksen ”joko - tai”. 

   Yolandan vanhemmat eivät ymmärtäneet hänen uutta elämänasennettaan, vaan pitivät sitä murrosikäisen hurmoksena ja oikutteluna ja yrittivät eri tavoin saada tytärtään luopumaan ajatuksistaan. Tyttö jatkoi kuitenkin määrätietoisesti valitsemallaan tiellään elämänsä loppuun saakka. Hän alkoi viettää aikaansa muitten heränneitten kanssa, jotka kokoontuivat hengellisiin seuroihin. Näitä seuroja pidettiin usein Espoon pappilassa kirkkoherrojen von Essen ja Hildén aikoina.

   Heränneitten tilaisuuksissa Yolanda tutustui Otto Hjeltiin. He eivät aluksi kiinnittäneet toisiinsa huomioita, mutta eräässä tilaisuudessa 15. joulukuuta 1846 he keskustelivat syvällisesti ja silloin syttyi molemminpuolinen rakkaus. Otto oli jo filosofian lisensiaatti, mutta jatkoi edelleen opintojaan lääketieteellisessä tiedekunnassa. Otto oli vakavamielinen mies, joka ei viihtynyt ikäistensä iloisessa seurassa eikä osallistunut paljoakaan ylioppilaselämään. Henkisenä ystävänään yliopistolla hänellä oli Lars Stenbäck, runoilija, pappi ja eräs suomalaisen herännäisyysliikkeen keskeisiä vaikuttajia. Otto tutustui myös toiseen herännäisvaikuttajaan Niilo Kustaa Malmbergiin ja tapasi myös karismaattisen johtajan Paavo Ruotsalaisen. Tätä kautta Otto tutustui joihinkin muihinkin pietisteihin lukeutuviin opiskelutovereihin ja alkoi kulkea heidän seuroissaan, joissa hän Yolandankin sitten tapasi.

   Yolanda oli Ottoa kolme vuotta nuorempi. Hän oli musikaalinen, iloinen ja reipas ja hänet tavanneet henkilöt mainitsivat aina hänen erityisen kirkkaan katseensa. Molemminpuolisesta kiintymyksestä huolimatta aiottu avioliitto ei edistynyt mutkattomasti. Eräs ystävätär kiinnitti huomioita Yolandan heikkoon ruumiinrakenteeseen ja neuvoi häntä luopumaan avioliittoajatuksesta. Yolanda kysyi neuvoa myös Niilo Kustaa Malmbergilta. Heränneitten piirissä ilmeisesti oli tapana tällaisissakin asioissa kääntyä hengellisen neuvonantajan puoleen. Malmberg oli toiminut pappina Pohjanmaalla, mutta hänet oli pantu viralta Kalajoen käräjillä lahkolaisuudesta ja hartausseurojen pitämisestä. Näinä aikoina Malmberg hoiti pitäjänapulaisen virkaa Lapualla ja hänen kotinsa oli herännäisyyden keskuspaikka Suomessa. Malmberg neuvoi Yolandaa unohtamaan avioliittohankkeet. Yolandan omien vanhempien mielipiteestä ei ole tietoa, mutta joka tapauksessa niillä ei ollut vaikutusta suuntaan eikä toiseen. Otto oli tyrmistynyt kuullessaan Yolandan päätöksestä, mutta sopeutui siihen. Yolanda lähti tuttavaperheen, kappalainen von Essenin, kotiopettajattareksi Ylihärmään eivätkä nuoret kahteen vuoteen olleet edes kirjeenvaihdossa.

   Mutta Otto ei Yolandaa unohtanut. Lääketieteen opinnot eivät edistyneet ja opiskelun mielekkyys oli poissa. Kevättalvella 1850 Otto uskoutui eräälle ystävälleen ja kertoi kaipaavansa edelleen Yolandaa. Tämä ystävä vapautti Oton toimimaan sydämensä mukaan ja niin Otto lähti matkalle. Mutta ensin oli poikettava Lapualla ja saatava Malmbergin lupa, johon tämä vastahakoisesti suostui. Kihlaus julkistettiin välittömästi Ylihärmän pappilassa ja jo samana kesänä vietettiin pienimuotoiset häät Yolandan vanhempien kodissa Helsingissä. Nuoripari perusti ensimmäisen kotinsa Paimioon, josta Otto oli perinyt maatilan. Vasta häiden jälkeen Otto kävi esittelemässä nuorikkonsa Turussa asuville sisaruksilleen. Oton veljet totesivat tapaamisen jälkeen: ”Kyllä sinä olet saanut hyvän vaimon, mutta ei hän ole tästä maailmasta.” Epäilyt Yolandan soveltuvuudesta avioliittoon jäivät aikaa myöten omaan arvoonsa; Yolanda synnytti 20 vuoden aikana yksitoista lasta, joista kahdeksan eli täysi-ikäisiksi.

   Oton opinnot saivat nyt uutta vauhtia, hän sai lääketieteen opintonsa loppuun 1852, sai dosentin paikan yliopistosta, jatkoi opiskelujaan Würzburgissa ja nimitettiin patologisen anatomian professoriksi 1859. Siirtyessään emeritukseksi 1885 hänelle myönnettiin arkkiatrin arvonimi.

   Vastuu kodista, lapsista ja kasvatuksesta jäi Yolandalle. Vuonna 1862 ostettiin tontti Pohjoisranta 14:stä, jolle rakennettiin oma talo, jossa oli iso sisäpiha ulkorakennuksineen. Isot tilat perhe tarvitsikin, koska taloudessa oli palveluväki mukaan lukien suurimmillaan 18 henkilöä. Kodin henkeä hallitsi Yolandan uskonnollisuus. Joka päivä perheen jäsenet ja palvelusväki kokoontuivat sekä aamu- että iltahartauteen. Lisäksi pidettiin raamattuseuroja, joissa kaikuivat Siionin virret. Tanssi oli kielletty, musiikki oli lähinnä hengellistä samoin kuin ilmeisesti kirjallisuuskin. Henki ei kuitenkaan ollut ahdasmielinen eikä synkkä, johtuen varmaan Yolandan valoisasta ja ystävällisestä persoonasta. Lapsille ei myöskään asetettu jyrkkiä rajoja ja koska asuttiin keskellä Helsinkiä, niin he eivät saaneet vaikutteita vain kodistaan. Jotkut lapsista ovat kylläkin omissa muisteluissaan kertoneet kokeneensa kodin ilmapiirin ahdistavana. Tällaista ei voi lukea Oton kirjoittamassa elämäkerrassa. Hänen antamansa kuva Yolandasta ja kodin hengestä on hyvin ihanteellinen ja kunnioittava. Yhdessä kohdassa Otto tosin esittää kysymyksen: vastaako hänen kuvauksensa todellisuutta, eikö Yolandan elämästä löydy mitään varjoja? Otto vastaa, että siitä tietävät vain Yolanda itse ja Herra.

   Yolanda kuoli 1888 Lepolassa 61-vuotiaana. Otto eli tämän jälkeen vielä pitkään ja kuoli 90-vuotiaana vuonna 1913.

   Lepolaa ei enää ole, paikalla on nykyään Seurakuntaopisto. Yolandan muistoa pidetään opistolla kuitenkin elossa siten, että puutarhassa on Yolandalle nimetty, tuijapuitten ympäröimä hiljentymispaikka.