sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Lääkäri Otto Yelt



                                                                             (Artikkeli on ladattavissa täältä)

Farmari puutavarayhtiön palveluksessa (Georgetown, South-Carolina 1901-09)

   Otto Jonatan Hjelt (1853-1918) oli vuonna 1897 perustetun Maanviljelys- ja Teollisuuspankin perustaja ja pääjohtaja. Kun pankki joutui selvitystilaan, Hjelt pakeni syksyllä 1901 yllättäen Amerikkaan ja jätti velkansa ja perheensä sukulaistensa hoidettaviksi. Seuraavana kesänä puoliso Mimmi Hjelt anoi raastuvanoikeudelta pesäeroa poismuuttaneesta miehestään. Ensimmäiset vuodet Yhdysvalloissa olivat hyvin vaikeat. Otto Hjelt lähetti kirjeitä ja sähkösanomia pyytäen rahaa, usein isältään.

   Otto Hjelt sai työtä palkkakonttorin päällikkönä (paymaster) Atlantic Coast Lumber-nimisessä puutavarayhtiössä, jolla oli suuret sahalaitokset Etelä-Carolinassa Georgetownista vähän länteen. Sieltä hän oli ostanut farmin Sampit-nimisestä taajamasta. Hampurista New Yorkiin lähteneen laivan matkustajaluetteloon elokuussa 1909 Otto Yelt oli ilmoittanut ammatikseen farmer.

   Otto Hjelt oli tullut Yhdysvaltoihin jäädäkseen. Asuttuaan vuoden Etelä-Carolinassa hän laittoi vireille kansalaisuushakemuksen nimellä Otto Jonatan Yelt. Olikohan syynä nimenmuutokseen yritys pysyä velkojien tavoittamattomissa? Kansalaisuuden hakeminen oli pitkä prosessi, se myönnettiin Otto Yeltille lopulta 5.6.1911.

   Asuttuaan vuoden yksin, Otto Yelt sai seuraa; hänen poikansa Otto Wilhelm (William) keskeytti koulunkäyntinsä Suomalaisen Yhteiskoulun kuudennella luokalla ja matkusti lokakuussa 1902 isänsä perään Amerikkaan. William sai työpaikan sähkölaitteita valmistavasta tehtaasta. Huhtikuussa 1905 hän sairastui malariaan ja menehtyi parissa päivässä vain 20-vuoden ikäisenä. William sai viimeisen leposijansa Elmwoodin hautausmaalla Georgetownissa. (Nekrologi löytyy täältä.)

   Otto Hjeltin kuudesta lapsesta William oli neljäs kuollut. 1880-luvulla Bordeauxissa Otto Jonatan oli jo haudannut kaksi tytärtään alle vuoden ikäisinä. Williamin vanhempi sisko Sylvia oli kokenut perheen taloudelliset vaikeudet jo ennen konkurssia erittäin raskaasti. Isän pako Amerikkaan ja perheen hajoaminen johtivat lopulta sairastumiseen ja Sylvian kuolemaan vuonna 1903 vain 22-vuotiaana (Esther Hjelt-Cajanus). Elossa olivat enää Liisa (s. 1886) ja Kaarlo (s. 1889). Liisa meni myöhemmin naimisiin ja ainoana Otto Jonatanin lapsista sai kaksi lasta ennen kuolemaansa 30-vuotiaana. Kaarlon kohtalona oli joutua 28-vuotiaana punakaartilaisten teloittamaksi Korian sillalla huhtikuussa 1918, vain kolme kuukautta isänsä kuoleman jälkeen. (lue tästä)



Lääketieteen tohtori (Atlanta, Georgia 1910-12)

   Valmistuttuaan ylioppilaaksi vuonna 1870 Otto Jonatan Hjelt lähti seuraamaan isänsä jälkiä ja aloitti lääketieteen opiskelut Helsingissä. Sairastuttuaan hän jouti kuitenkin keskeyttämään opintonsa viiden vuoden jälkeen ja oleskelemaan ulkomailla pitkään. Amerikassa Otto päätti suorittaa opintonsa loppuun Atlantan Medical Collegessa (v:sta 1915 Emory University School of Medicine). Ilmeisesti opinnot Helsingissä laskettiin hyväksi, koska jo vuoden 1911 toukokuussa hän oli suorittanut lääketieteen tohtorin tutkinnon 57-vuoden iässä. Tästedes hän oli Dr. Otto Yelt ammattinaan physician. Valmistumisensa jälkeen hän vietti kolme kuukautta Pariisissa uusiin serologisiin menetelmiin perehtyen. Syyskuussa 1911 hän oli taas Atlantassa, jossa aloitti ”tuottavan praktiikan”. 


   Vuonna 1912 Atlantassa Otto Yeltille sattui naapuriensa kanssa pieni välikohtaus, josta kirjoitettiin lehdessäkin (lue tästä). (Lehtiartikkelissa Otto oli virheellisesti mainittu saksalaiseksi professoriksi.)


Lääkäri (Colfax, Iowa 1912-15)

   Vuonna 1912, ilmeisesti syksyllä, Otto Yelt astui tohtori C. M. Porterin palvelukseen pienessä Colfaxin kaupungissa Iowassa. Porter omisti kaupungissa hyvin varustetun ja menestyvän sairaalan Colfax General Hospital, jonka laboratoriossa Otto Yelt työskenteli. Aikanaan tohtori C.M. Porter kirjoitti alaisestaan muistokirjoituksen:

   Doctor Yelt was a gentleman and physician of extraordinary character and qualifications. He was a man whose work was entitled to consideration, but whose retiring disposition prevented his getting the credit that his work entitled him to. He was a graduate of the University of Helsingfors, Finland, and had been a student under Rollier of Switzerland. He was especially well qualified as a technical laboratory research and diagnostic worker. During the year 1915 the American Medical Journal offered a prize for the best essay of a limited number of words dealing with the subject of Tuberculosis. Doctor Yelt entered this competition and was awarded second position with the explanation that his thesis did not deal liberally enough with his personal observations and conclusions. The fact is that Doctor Yelt avoided injecting his article with the personal pronoun of the first person because as he interpreted the subject given him, he was to write purely of the scientific phases of the subject. As to personal observations he of course with Rollier and others could have more than qualified against the ruling of the committee of judges on this particular defect.
(Journal of the Iowa State Medical Society, 1918)

   Vielä sata vuotta myöhemmin paikallinen lehti Iowassa kirjoitti artikkelin Otto Yeltistä. Artikkeli on siitä mielenkiintoinen, että siinä siteerattiin leskeksi jääneen Rita Yeltin lähettämää kirjettä, jossa hän kertoo miehensä kuolleen Toulousessa tammikuussa 1918. (Newton Daily News 8.11.2018, lue tästä).


Tuberkuloosin helioterapeuttinen hoito

   Tohtori Porter kertoo kirjoituksessaan Otto Yeltin tuberkuloosin hoitoa käsittelevästä artikkelista vuodelta 1915. Porter mainitsee myös, että Otto Yelt olisi ollut oppilaana helioterapeuttisen hoitomenetelmän (auringonvalohoito) uranuurtajan Auguste Rollierin luona. Tästä ei ole ollut aikaisemmin mitään tietoa ja herääkin kysymys milloin Otto Yelt on voinut vierailla Rollierin klinikalla Leysinissä Sveitsissä. Klinikat alkoivat toimintansa vuonna 1903 ja Rollier kirjoitti hoitomenetelmän tuloksista ensimmäisen kerran kirjassaan Die Heliotherapie der Tuberkulose vuonna 1913. Otto Yeltin tiedetään vierailleen Euroopassa vuonna 1909, mutta hän tuskin kävi silloin klinikoilla, koska oli vielä farmari Etelä-Carolinassa eikä ollut vielä aloittanut lääketieteen opintojaan Atlantassa. Seuraavan matkan aikana touko-elokuussa 1911 Otto oli jo tohtori ja lehtitietojen mukaan hän tutustui uusiin serologisiin menetelmiin Pariisissa. Tähän yhteyteen olisi hyvinkin mahtunut muutaman viikon mittainen vierailu Rollierin klinikoilla Sveitsissä.

   Otto Yeltin palkittu artikkeli tuberkuloosista käsitteli näin ollen taudin helioterapeuttista hoitoa. Se herätti suurta huomioita ja keskustelua hoidon puolesta ja vastaan. Ymmärtääkseni Porterin mielestä Yelt ja Rollier olisivat voineet rohkeammin tuoda esiin helioterapeuttista hoitoa tukevat havaintonsa eivätkä välittää siitä, etteivät osanneet selittää hoidon tehoa tieteellisesti.


   Otto Yelt oli molemmilla Euroopan matkoillaan ilmeisesti tavannut nuoruudenystävänsä Rita Gayn Ranskassa. Esther Hjelt-Cajanuksen mukaan Oton perhe oli Bordeauxin vuosien aikana 1878-1886 ystävystynyt nuoren sveitsiläisen neitokaisen Marguerite Gayn eli Ritan kanssa (s. 1865). Myöhemmin kävi ilmi, että Otto oli Ritan salaisen ihastuksen kohde. On hyvin mahdollista, että Amerikkaan paettuaan Otto oli kirjeenvaihdossa Ritan kanssa, josta Otto löysi ymmärtäjän ja lohduttajan suurissa vastoinkäymisissään. Heidän yhteydenpitonsa on lisäksi ainoa asia, jolla pystyn selittämään sen, kuinka Otto Yelt vuonna 1911 yleensä tiesi pyrkiä Rollierin klinikoille Sveitsiin. Selvimmin asian voi esittää oheisella kartalla (sitä paitsi artikkeleihini pitää saada aina yksi kartta). Rita Gayn syntymäpaikka ja kotiseutu Sveitsissä oli Aigle, joka sijaitsi aivan Rollierin Leysinin klinikan naapurissa. Rita oli tietenkin tietoinen tuberkuloosin aiheuttamista murheista Oton ja hänen perheensä elämässä. Rita oli varmaan myös tietoinen Rollierin uudesta hoitomenetelmästä, jota ei vielä tunnettu Yhdysvalloissa. Niinpä minun silmissäni Otto ja Rita matkustavat kesällä 1911 yhdessä Sveitsiin tutustumaan Ritan kotiseutuun ja Rollierin klinikkaan.

   Bordeauxin jälkeen Rita Gay eli taidemaalarina Rouenissa. Suuri osa hänen elämästään kului sairasta isäänsä hoitaessa. Olen löytänyt neljä Ritan taideteosta; kolme etsausta Rouenin vanhasta kaupungista ja yksi öljyvärimaalaus (ohessa).

Rita Gay: Chemin de Champagne


Sotilaslääkäri (Toulouse, Ranska 1915-1918)

   Yhdysvalloissa kirjoitettujen nekrologien mukaan Otto Yelt lähti I-maailmansodan puhjettua Eurooppaan ”puolustamaan demokratiaa”. Voi olla niinkin, mutta ratkaisuun vaikutti myöskin avioero Mimmi Hjeltistä ja läheiseksi kehittynyt suhde Rita Gayn kanssa. Otto astui laivasta hyvin tuttuun Bordeauxiin kesäkuun 10. päivänä 1915. Siellä Rita oli melkoisella varmuudella vastassa. Varmaan he kävivät Oton kahden tyttären haudalla. Otto Yelt ilmoittautui lääkäriksi Ranskan armeijaan, mutta varsinaista lääkärin työtä hänen ei annettu tehdä, vaan hän toimi psykoterapeuttina.

   Marraskuussa 1915 Otto ja Rita saapuivat Toulousiin, jossa he aloittivat yhteiselämänsä ja työnsä sotilassairaalassa no 38. Ritan mukaan Oton titteli oli Chief of Service a la Psychotherapeutics. Rita työskenteli samassa sairaalassa sairaanhoitajana. Otto oli silloin 62-vuotias ja Rita 50-vuotias. Heidän vihkimispäivämääränsä ei ole tiedossa, mutta syyskuussa 1917 Rita allekirjoitti Yhdysvaltain kansalaishakemuksensa nimellä Rita Yelt. Hakemuksesta käy ilmi, että aviopari suunnitteli muuttavansa sodan jälkeen Yhdysvaltoihin. Suunnitelma ei koskaan toteutunut, sillä vain runsaan kolmen kuukauden kuluttua Otto Yelt menehtyi aivoinfarktiin.

   Otto Yelt haudattiin sotilaallisin kunnianosoituksin Toulousen sotilashautausmaalle. Haudalla hänen alaisensa totesivat: "Jamais nous ne trouverons un major comme celui". (Koskaan emme tule kohtaamaan hänenlaistaan lääkintämajuria.) Leskeksi jäätyään Rita Yelt muutti Carquiranneen Välimeren rannalla lähellä Toulonia. Rita jatkoi maalaamista sveitsiläisistä taiteilijoista koostuvan ryhmän Stillen im Lande jäsenenä. Vuonna 1929 ryhmä piti näyttelyn Zürichissä, jolloin Rita käytti nimeä Rita Yelt-Gay.

   I-maailmansodassa kohtalo johti Otto Yeltin ja hänen nuoremman veljensä Edvard Hjeltin länsirintaman vastakkaisille puolille. Otto auttoi saksalaisia vastaan taistelleita ranskalaissotilaita, Edvard puolestaan teki pitkälle meneviä sopimuksia Suomen ja Saksan välisestä yhteistyöstä.


Epilogi

   Kun Kansallis-Osake-Pankki vuonna 1989 täytti sata vuotta, pankista haluttiin lähettää delegaatio laskemaan kukkia ensimmäisen pääjohtajan haudalle. Ongelmana oli vain se, ettei Otto Jonatan Hjeltin hautaa tahtonut löytyä mistään. KOP:n uutislehtisessä kerrotaan miten hauta sitten lopulta löytyi viikkoa ennen 100-vuotispäivää suuren sotaveteraanien hautausmaan kryptasta Toulousesta Ranskasta (lue tästä). Niinpä Luxemburgin konttorista lähetettiin kiireesti delegaatio Toulouseen kukkien kera. Otto Jonatan Hjeltin nimi oli arkun päädyssä kirjoitettu Jonatan Yelt-Otto. Oton suomalainen alkuperä ei tilaisuudessa tullut esille: ranskalaiset veteraanit olivat asettaneet kunniavartion Ranskan ja Yhdysvaltain lippujen kera ja Oton arkun päädyssä luki: Mort pour la France le 6-1-1918.


------

Lähteitä

Suomi: 
   Hjelt-Cajanus, Esther: Edvard Hjelt och sekelskiftes Finland. 1953
   Kansallis-News: Tribute to Otto Hjelt. 1989.
   Turun Sanomat 26.9.1911
   Uusi Aura 20.7.1911

Etelä-Carolina: 
   Carolina Field (sanomalehti) 5.10.1905
   Passenger list s/s Saxonia, from Liverpool to New York 28.10.1902
   Passenger list s/s Amerika, from Hamburg 21.8.1909 to New York
   South Carolina Naturalization Records, 1911

Atlanta: 
   Atlanta Constitution (sanomalehti) 22.8.1912
   Atlanta City Directories, 1911, 1912

Iowa: 
   Iowa State Census Collection, 1915
   Jasper County Gleaner: Early Medical Services in Colfax, November 2017
   Journal of the Iowa State Medical Society, Volume VIII / 1918
   Newton Daily News, Jasper County Iowa 9.11.2018
   Noe, Mary: The Spring City, Colfax Iowa. The Annals of Iowa 4/1966

Ranska, Sveitsi: 
   U.S. Consulate at Marseilles, Passports 1916-17
   U.S. Consulate at Bordeaux, Naturalized Citizens 1917
   Reports of Deaths of American Citizens Abroad, 1918
   Artnet.com
   Neue-Zürcher Zeitung 27.3.1929
   Wikipedia: Auguste Rollier




tiistai 16. huhtikuuta 2019

Murha Keravan tiilitehtaalla


   Sisällissota käynnistyi virallisesti sunnuntaina 27. tammikuuta 1918, kun Helsingin työväentalon torniin nousi punainen lyhty vallankumouksen alkamisen merkiksi. Samana päivänä Keravan asemapäällikkö kapteeni Stenroth soitti Keravan tiilitehtaalle merenkulkutarkastaja Theodor Hjeltille, joka oli tiilitehtaan isännöitsijä. Stenroth kertoi, että hänen luonaan oli käynyt joukko ”bandiitteja”, jotka olivat ottaneet hänen revolverinsa. Asemapäällikkö halusi varoittaa Hjeltiä bandiittien mahdolliselta vierailulta myös hänen luokseen. Puhelun jälkeen Theodor Hjelt meni työhuoneeseensa, josta hänet myöhemmin löydettiin kuolleena todennäköisesti sydänkohtaukseen.

   Theodor Hjeltin vanhin poika, merikapteeni Gösta Hjelt asui Helsingissä, mutta ei voinut välittömästi matkustaa vanhempiensa luo Keravalle, koska matkaan tarvittiin Helsingin punakaartin lupa. Vasta seuraavana torstaina tammikuun 31. päivänä Gösta matkusti Keravalle noutamaan isänsä ruumista Helsinkiin haudattavaksi. Aamupäivällä samana päivänä joukko tiilitehtaan työntekijöitä pyysi Gösta Hjeltiä tehtaan portaille. Hänen kanssaan ulos tuli myös hänen tätinsä Mila Tengström. Punaiset huusivat: ”Antaa ämmän mennä!”, mutta Gösta Hjelt ammuttiin siihen paikkaan. Hän oli kuollessaan 37-vuotias ja häneltä jäi puoliso Lillian, 5-vuotias poika Sven ja alle vuoden ikäinen poika Per.

   ”På eftermiddagen [samma dag] fördes både herrarna Hjelts lik till Helsingfors”, lopettaa Wasa-Posten 13.2.1918 uutisensa Keravan tapahtumista.

lauantai 13. huhtikuuta 2019

Teloitus Korian sillalla

                                                                                     (Artikkeli on pdf-muodossa täällä)

Sotalääkärit

   Toukokuun 19. päivänä 1918 Hufvudstadsbladetissa oli vierekkäin kaksi kuolinilmoitusta: lääketieteen tohtori Otto Hjeltistä ja hänen pojastaan kirurgi Kaarlo Hjeltistä. Molemmat kuolleet toimivat sotalääkäreinä I-maailmansodassa, mutta eri valtakuntien armeijoitten hyväksi. Isä Otto Jonatan Hjelt oli Ranskan armeijan palveluksessa ja hänen poikansa Kaarlo Hjelt Suomen Punaisen Ristin palveluksessa itärintamalla Venäjän puolella ja myöhemmin sisällissodan aikana Kuusankosken tehtailla. Tieto Otto Hjeltin jo tammikuussa 1918 tapahtuneesta kuolemasta tuli Suomeen näinkin myöhään maailmansodan huonojen yhteyksien takia. Kaarlo Hjeltin traagisia vaiheita hänen äitinsä Mimmi Hjelt sai sen sijaan seurata päivittäin huhti-toukokuun vaihteessa 1918.



   Vuonna 1901 pankkinsa konkurssia Yhdysvaltoihin paennut Otto Jonatan Hjelt jätti velkansa ja perheensä isänsä ja veljiensä hoidettaviksi. Isoisäni Arthur Hjeltin osalle lankesi osa veloista ja hän otti 11-vuotiaan koululaisen Kaarlo Hjeltin perheensä hoitoon Merilinnaan. Siellä Kaarlo asui ymmärtääkseni aina siihen asti kun valmistui lääketieteen kandidaatiksi. Hän erikoistui kirurgiksi opettajanaan dosentti Richard Faltin, joka oli Kaarlolle sukua siten, että Faltin oli August Hjeltin lanko ja August Hjelt puolestaan Kaarlo Hjeltin setä. Richard Faltin asui Merilinnassa, joten hän ja Kaarlo olivat myös naapureita. Näiden kahden kirurgin kiinteä yhteistyö jatkui maailmansodan aikana, kun Suomen Punainen Risti lähetti Richard Faltinin johtaman ambulanssiryhmän itärintamalle.


Kirurgit Richard Faltin ja Kaarlo Hjelt poistamassa luotia venäläisen sotilaan selästä Vilnassa.
(Helsingin yliopistomuseo, valokuva Georg Wilhelm Wallgren 1915-16.)

Uutisia Kuusankoskelta toukokuussa 1918.
(Perustuu lehtikirjoituksiin)

   Sisällissodan loppuvaiheessa keväällä 1918 Kaarlo Hjelt työskenteli Kymiyhtiön Kuusankosken tehtaitten sairastuvalla potilainaan myös rintamalta tuotuja punakaartilaisia. Huhtikuun jälkipuolella Kymenlaakson punakaartilaisten tilanne alkoi käydä tukalaksi kun saksalaisia ja valkokaartilaisia lähestyi Lahden suunnalta ja saksalaiset olivat nousseet maihin Loviisassa.

Kaarlon äiti Mimmi Hjelt ja Arthur-sedän perhe saivat ehkä aluksi Kaarlolta itseltään kuulla huolestuttavista tapahtumista Kuusankoskella: 12. ja 16. päivän välisenä aikana punakaartilaiset vangitsivat Kymintehtailta 22 henkilöä, tehtaan johtoa, insinöörejä, virkailijoita ja työnjohtajia, jotka vietiin Kouvolan kasarmeille vankeuteen. Sen jälkeen Kaarlosta ei kuulunut mitään.

  Vasta toukokuun 7. päivänä, punaisten armeijan vetäydyttyä Kuusankoskelta ja Kouvolasta, saatiin Helsingin lehdistä lukea mitä oli tapahtunut: ”Kymintehtailla murhattu n. 30 henkeä”. Punaisten kerrottiin Korian sillalla murhanneen kauppaneuvos Björkenheimin ja vangittuja Kymintehtaan virkailijoita. Suurin osa Kouvolan kasarmeilla vangittuina olleista oli kateissa. Kadonneitten joukossa mainittiin myös lääkäri Kaarlo Hjeltin nimi.

  11. päivänä lehdissä uutisoitiin erään vangitun punakaartilaisen nähneen kauppaneuvos Björkenheimin ja jonkun toisen miehen ruumiin tarttuneen Kymijoen rantaveteen. Hän oli kepillä työntänyt ruumiit syvemmälle. Muutama kilometri alavirtaan Myllykosken poikki viritettiin teräsverkko ruumiitten löytämiseksi. Heti seuraavan päivän lehdissä olikin sitten uutinen Kaarlo Hjeltin ruumiin löytymisestä Kymijoean alajuoksulta. Hänellä oli ampumahaavat päässä ja käsivarressa.



Kauppaneuvoksen ja kirurgin teloitus
(Perustuu Tieto-Finlandialla 2018 palkittuun Seppo Aallon kirjaan ”Kapina tehtailla, Kuusankoski 1918”.)

   Myöhään illalla huhtikuun 27. päivänä neljä punakaartilaista tuli kauppaneuvos Gösta Björkenheimin asuntoon, jossa paikalla olivat myös kauppaneuvoksen raskaana oleva vaimo Märta ja Björkenheimien luona asunut kirurgi Kaarlo Hjelt. Ulkopuolella oli lisäksi 15 kaartilaista. Joukkoa johtava Vihtori Saarinen ilmoitti, että kauppaneuvos viedään kuulusteltavaksi. Märta Björkenheim halusi seurata miestään, mutta väliin tuli Hjelt, joka lupasi lähteä suojelemaan ja auttamaan Björkenheimia.

   Björkenheim ja Hjelt vietiin autolla Kouvolan miliisilaitokselle, josta heidät haettiin kasarmeille. Sieltä matka jatkui yöllä klo 3 autolla Korialle, jonne punakaartin komentaja Aaret Sundström oli saapunut Kouvolan asemalta. Vartijat, autonkuljettaja ja Sundström saattoivat vangit jalkaisin sillalle. Komendantti käski vartijat poistumaan. Kaikkien paikalla olevien punakaartilaisten nimet tiedetään, mutta tiedot poikkeavat toisistaan siinä ketkä olivat ampujina. Sillan alla vartiossa ollut punakaartilainen Ville Kuha kuuli ampumista ja näki kuinka kaksi ruumista pudotettiin Kymijokeen. Myöhemmin eräältä kaartilaiselta löydettiin Hjeltin musta huopahattu ja Punaisen Ristin neula sekä Björkenheimin saappaat.

  Kaarlo Hjeltin kohtalo oli yksi sodan sumussa tapahtunut tarkoitukseton kuolema, jonka taustalla oli sodan aikana syntynyt vahva luottamus siihen, että Punaisen Ristin lääkäri kaikissa olosuhteissa oli väkivallanteoilta turvassa. Yhdelläkään tehtaitten punaisella ei ollut mieltä surmata Hjeltiä. Päinvastoin he arvostivat taitavaa, pyyteetöntä työtä tehnyttä sotakirurgia. Eräs punakaartilainen sadattelikin myöhemmin Kouvolassa: ”Kun se lääkäri perkele lähti väkisin mukaan”. Punaiset eivät kuitenkaan jättäneet surmatöiden todistajia eloon vain viisi päivää ennen kuin valkoiset marssivat Kuusankoskelle.

   Myös kauppaneuvos Björkenheimin henki oli ollut turvassa punaisen vallan aikana Kymintehtaalla. Häntä kohdeltiin tiukasti mutta kunnioittavasti. Tehtaiden punaiset eivät pitäneet häntä riistäjän perikuvana. He kuvasivat häntä työväen ymmärtäjäksi, joka yritti parantaa työläisten asemaa eikä vastustanut sosiaalisten olojen kehittämistä. Kauppaneuvos neuvotteli palkoista ja työolosuhteista eikä kovin ottein yrittänyt pitää edeltäjänsä Gösta Serlachiuksen tavoin työväenliikettä kurissa. Mielettömiltä teloitukset tuntuvat, kun lopullinen punaisten tappio oli vain muutaman päivän päässä ja tykkien jyske kuului jo läheltä.


Teloituskäskyjen antajat
(Seppo Aallon kirjan mukaan)

   Valkoisten vallattua Kuusankosken ja Kouvolan heti vapun jälkeen 1918 heille ja paikkakuntalaisille paljastui punaisten teloitusten laajuus. Tommolan suolta löytyi 125 ruumista, Korialta lisää haudattuja sekä sillalta pudotettuja, alajuoksulle ajautuneita ruumiita. Valkoisten välittömät kostotoimet olivat myös julmia ja lisää ruumiita syntyi. Teloituksista vastuullisena pidettiin Kymintehtaitten punakaartin tutkintalautakuntaa, josta alettiin käyttää nimitystä "murhakomitea". Tähän tulokseen tuli myös nimismies Ahokas tutkimuksissaan.

   Etsivän Keskuspoliisin vuonna 1922 aloittamat tutkimukset lisäsivät kuitenkin harmaita sävyjä edellä esitettyyn mustavalkoiseen kuvaan tapahtumien kulusta. Teloituskäskyjen antamisesta vastasi Kouvolan asemalla toimiva Keski-Kymenlaakson punakaartin esikunta, jonka henkilöt olivat tulleet muualta Kymenlaaksosta. Esikunnassa toimi salainen vakoiluosasto, jonka olemassaolosta eivät edes Kuusankosken punakaartilaiset tienneet. Vakoiluosastoon kuului erityisiä lentäviä teloitusryhmiä, jotka suorittivat tehtäviään eri puolilla maakuntaa, mutta myös Kouvolassa.

   Teloitusten määrä lisääntyi merkittävästi huhtikuun puolenvälin jälkeen, kun Kouvolan esikunnalle kävi selväksi, että valkoisten alta on paettava hyvinkin pian. Korkeammalta taholta tuli ohje teloittaa myös Kouvolan kasarmeille vangittu tehtaitten henkilöstö. Tarkoituksena oli vaikeuttaa tehtaitten uudelleenkäynnistys niitten siirryttyä valkoisten haltuun. Tehtaitten punakaartissa esiintyi suurta haluttomuutta osallistua moiseen operaatioon, jotkut jopa kieltäytyivät. Kouvolan esikunta ratkaisi pulman siten, että teloittaminen annettiin Korian asemalla junassa majailevalle ”Hurjalle joukolle”. Nämä olivat helsinkiläisiä punakaartilaisia, jotka pakomatkallaan Venäjälle olivat juuttuneet Korialle.

Kymiyhtiön virkamiehiä punaisten vankeina Kouvolan kasarmeilla 20.4.1918.
Vasemmalta: vanginvartija Jaakkola, insinööri Lönegren, johtaja Sjöblom, insinööri Timgren, insinööri Sjöblom, talollinen Miekkula, johtaja Gripenberg, kultaseppä Tillander, osastopäällikkö Forss, johtaja Stark, poliisi Honkanen, vanginvartija Häggkvist. Istumassa W. Sjöblom ja konttoripäällikön apulainen Sandman.
Tillanderia ja Honkasta lukuun ottamatta vangeilla oli enää muutama päivä elinaikaa.
(Museovirasto)

Muistotilaisuus ruiskuhuoneessa
(Wiipuri-lehti 23.5.1918)

  T.k. 20. p. [20.5.] muodostui Kymin tehtaalla suuremmoiseksi juhlapäiwäksi. Tällöin nimittäin lähdettiin wiemään wiimeiseen leposijaansa niitä, jotka oliwat saaneet uhrata henkensä punasten julmurien murhaamina. Tehtaan palokunnan ruiskuhuone oli muodostettu suruhuoneeksi, jonne kaikki 14 wainajaa oli sijoitettu. Tehtaan rakennuksien katoilla liehuwat liput oli laskettu puolitankoon ja paikallinen suojeluskunta warustettu surunauhoilla. Ruiskuhuoneelta junalaiturille johtawa tie oli hawutettu ja neljä rautatiewaunua tarkoitusta varten koristettu. Torwisoittokunnan soitettua surumarssin piti professori [Arthur] Hjelt hengellisen puheen. ... [Tilaisuuden] jälkeen kannettiin 14 wainajan ruumiit waunuun .... [vainajien nimet] sekä punaisen ristin ylilääkäri Hjelt. Ruumiista wietiin kaksi hewosilla Iittiin haudattawiksi toiset junalla toisille paikkakunnille, useimmat Helsinkiin.


Punakaartilaisten katkera mielipaha
(Uusi Suometar 23.5.1918)

   Lääketieteen kandidaatti Kaarlo Hjeltin hautaus tapahtui eilen klo ½ 6 vanhan hautausmaan kappelissa. Ruumiin siunasi prof. Arthur Hjelt. Tilapäinen kvartetti soitti muutamia lauluja ja vainajan ystävien muodostama jouhikvartetti soitti erään Beethovenin sävellyksen. .. Prof. Faltin laski seppeleen omasta ja Venäjällä toimineen punaisen ristin ambulanssin puolesta lausuen kauniita muistosanoja vainajasta. ... Vainajan hoitamien haavoittuneiden punakaartilaisten puolesta laskettiin seppele ja julkilausuttiin heidän kiitollisuutensa vainajan tasapuolisuudesta ja heidän syvästi katkera mielipahansa hänen surullisen kuolemansa johdosta.

--------------------
Aalto, Seppo: Kapina tehtailla, Kuusankoski 1918. 2018.
Hufvudstadsbladet 19.5.1918
Uusi Suometar 7.5.1918 , 23.5.1918
Turun Sanomat 7.5.1918
Tammerfors Aftonblad 11.5.1918, 12.5.1918
Wiipuri 23.5.1918







tiistai 9. huhtikuuta 2019

Pakolaiset Tukholmassa

   (Artikkeli löytyy pdf-muodossa täältä.)

   Suuren Pohjan sodan aikana venäläiset miehittivät koko Etelä-Suomen kesällä 1713; alkoi isovihaksi kutsuttu aika. Elokuussa 1713 venäläiset valtasivat joukkopaon jäljiltä lähes tyhjäksi jääneen Turun. Virkamiehiä, pappeja ja kauppiaita oli kehotettu pakenemaan ja muutakin väestöä lähti käskemättä.

   Tukholmaan pakeni myös kolme sorvarimestari Börjel Björnsson Hjeltin poikaa; sorvarimestarit Niels ja Johan Hjelt sekä sorvari Börje Hjelt. Ei ole tietoa siitä, milloin veljekset saapuivat Tukholmaan, mutta tuskin he olivat enää autiossa Turussa elokuussa 1713. Niels ja Johan Hjelt palasivat Uudenkaupungin rauhan jälkeen Turkuun, ts. he asuivat Tukholmassa ainakin kahdeksan vuoden ajan. Börje puolestaan vaihtoi ammattinsa lasimestariksi ja jäi Tukholmaan loppuelämäkseen. Neljäntenä henkilönä tässä tarkastellaan tukholmalaista laivuri Roluf Heltiä (Roland Hjelt), jonka aikaisemmin on oletettu olleen edellä mainittujen kolmen sorvarin veli (Perälä, 2001). Hän kuitenkaan ei ollut pakolainen, vaan oli syntynyt Göteborgissa ja tullut Tukholmaan jo viimeistään vuonna 1703.

   Me Suomen Hjelt-sukuyhteisön jäsenet polveudumme sorvarimestari Niels Hjeltistä ja hänen puolisostaan Maria Elisabet Visiliasta.


Sorvarimestarit Niels Hjelt (1678-1731) ja Johan Hjelt (1680-1749)

Tukholmaan paetessaan Niels Hjelt oli jo noin 35-vuotias sorvarimestari. Mukana seurasivat puoliso Maria Elisabet Visilia ja heidän viisi lastaan. Nuorin lapsista Johan Niklas oli syntynyt Turussa vuonna 1713 vain vähän ennen lähtöä. Tukholmassa noin vuonna 1716 perheeseen syntyi vielä kuudes lapsi, joka ristittiin setänsä mukaan Börjeksi. Niels Hjelt asui Södermalmilla Fiskaren Större nimisessä korttelissa lasimestari Johan Telströmin vuokralaisena. Vuoden 1721 manttaalikirjoissa Nils oli merkitty sorvarimestariksi ja pakolaiseksi. Talouteen kuului silloin vaimo ja kuusi alle 15-vuotiasta lasta sekä 14-vuotias palvelustyttö Annika.

   Johan Hjelt oli Tukholmaan tullessaan vielä poikamies. Toukokuussa 1718 Johan ja toinen turkulainen pakolainen Christina Bergman vihittiin Skeppsholmin seurakunnassa. Huhtikuussa 1719 syntyi heidän ensimmäinen lapsensa Greta Maja, joka kuoli kolmen viikon kuluttua. Skeppsholmilla toukokuussa 1720 syntyi myös heidän seuraava lapsensa, tytär Christina. Ainakin viimeisen pakolaisvuotensa 1721 Johan Hjelt perheineen asui isoveljensä kanssa lasimestari Telströmin vuokralaisena Södermalmilla.

   Vaikka veljeksistä käytettiin nimitystä pakolainen, he eivät näy pakolaisten asioita hoitaneen pakolaiskomission avunsaajien luetteloissa. Kruunun avusta nautti kylläkin moni tunnettu Turun säätyläinen. Näitä avustusta saaneita suomalaisia pakolaisia on Johanna Aminoff-Winberg tutkimuksissaan löytänyt yli 9000.

   Hjelttien naapuritalossa Södermalmilla, ruokakauppias Erik Getingin vuokralaisina asui kaksi merkittävää pakolaista Turusta: raatimies, leski Henrik Tolpo kahden tyttärensä kanssa sekä tuomari Jost Schultz puolisonsa, seitsemän lapsensa ja anoppinsa kanssa. Nämä kaksi miestä olivat Turun säätyläistöä, Hjeltin veljekset puolestaan käsityöläisiä, mutta Tukholmassa he olivat kahdessa mielessä samassa asemassa. Kaikki olivat pakolaisia ja elivät vuokralaisina toistensa naapureina. Heidän välilleen on voinut hyvinkin syntyä ystävyyssuhde, joka on jatkunut Turkuun palaamisen jälkeenkin. Tästä voi olla osoituksena se, että Niels Hjeltin pojanpoika Niklas Hjelt avioitui Schultzien jälkeläisen Margareta Caloanderin kanssa vuonna 1774.

   Hyvä keino selvittää entisaikojen ihmisten välisiä sosiaalisia verkostoja ovat lasten kummit. Hjelttien veljeksille syntyi pakolaisvuosien aikana Tukholmassa vain kaksi eloonjäänyttä lasta; Niels Hjeltin kuopus Börje noin vuonna 1716 ja Johan Hjeltin Christina vuonna 1720. Vain Christinasta on löytynyt kastetiedot. Kummeista sain jäljitettyä seuraavat:

  - Nyörinpunojamestari Nils Klint, joka oli myös turkulainen pakolainen ja jonka kanssa Niels Hjelt riiteli tonttiasioista heti heidän palattuaan Turkuun vuonna 1722.

  - Kultaseppä Henrik Biörman, joka oli Turun pormestarin Balthazar Schultzin vävy. Balthazar Schultz itse asui Södermalmilla vain muutaman korttelin päässä veljestään Jost Schultzista ja Hjeltin veljeksistä.

  - Neiti Catharina Hjelt, joka oli Johan Hjeltin 14-vuotias tytär.

   Vuonna 1744 sorvarioltermanni Johan Niklas Hjelt painatti sururunon tukholmalaisesta leipurista Henrik Borgista. Johan Niklas oli vain 8-vuotias kun hän palasi isänsä sorvarimestari Niels Hjeltin ja muun perheen kanssa Tukholmasta Turkuun vuonna 1722. Sururuno on osoitus siitä, että pakolaisvuosina syntyneet suhteet säilyivät pitkään paluun jälkeenkin ja olivat tärkeitä myös seuraavalle sukupolvelle. (ks. tästä)

   Veljesten taloudellisista asioista selviää, että lasimestari Telströmille he maksoivat vuokraa Niels Hjelt 40 taaleria vuodessa ja Johan Hjelt 20 taaleria. Vertailuna naapurissa asuvista säätyläisistä Jost Schultz maksoi 100 taaleria vuodessa ja raatimies Henrik Tolpo 60 taaleria. Eivät sorvarimestari Niels Hjeltin lapset varmaankaan ihan köyhiltä pakolaisilta näyttäneet. Tukholman pakolaisaikana neljä perheen alle 15-vuotiasta lasta sai ennakkoperintönä kultasormukset: kuopus Börje sormuksista vähäisimmän sekä Johan ja Anna Greta vähän paremmat. Lisäksi Anna Katarina sai kultaisen kaulakorun. (Turun RO 8.7.1738)



Lasimestari Börje Hjelt ( k. 12.1.1753 Tukholma)

   Börje Hjeltin ammatiksi mainittiin Turussa vuonna 1711 sorvari. Sitten tuleekin pitkä väli, löysin tietoja Tukholmasta vasta vuodelta 1729, jolloin hän oli lasimestari. Börje ei siis isovihan jälkeen palannut enää Turkuun kahden veljensä kanssa. Vuonna 1729 Börje vihittiin Tukholman Jacobin seurakunnassa Helena Flobergin kanssa, kuulutuksen oli jättänyt morsiamen veli puuseppämestari Niclas Floberg. Nuori aviopari asui Norrmalmilla Trollhättan-nimisessä korttelissa. Talouteen kuului lisäksi 13-vuotias oppipoika, isännän täyskaima Börje Hjelt, joka oli tullut setänsä oppiin. Käytän hänestä jatkossa selvyyden vuoksi myös patronyymiä, siis Börje Nielsson Hjelt. Lasimestari Börjen avioliitto oli lapseton ja veljensä Niels Hjeltin kuoltua Turussa vuonna 1731 Börje otti tämän 15-vuotiaan pojan kasvattilapsekseen. Lasimestari Börje Hjeltin testamentissa vuonna 1753 Börje Nielsson Hjelt mainittiin olevan lasimestarikisälli ja oleskelevan ulkomailla, Edvard Hjeltin mukaan Saksassa.


Laivuri Rolof Helt (s. Göteborg, k. Tukholma)

   Sorvarimestari Niels Hjeltin perukirjassa vuodelta 1732 löytyy nimi laivuri Roland Hielt. Kirjallisuudessa hänen on oletettu olleen kuolleen Niels Hjeltin veli. Kun Tukholmasta löysin Södermalmilta veljesten Niels ja Johan Hjelt naapurista toiselta puolelta katua nimen laivuri Rolof Helt, niin olin varma, että neljäskin veli oli paennut Turusta. Kävi kuitenkin ilmi, että Rolof Helt oli elänyt perheensä kanssa Tukholmassa jo kymmenen vuotta ennen isovihan alkamista ja että hän oli syntynyt Göteborgissa.

   Niels Hjeltin perukirjaa tarkemmin katsoessa huomaa, että laivuri Roland Hieltiä ei mainittu perinnön saajien joukossa, vaan niitten henkilöitten joukossa, joilla oli kuolinpesältä saatavia (130 taaleria saatavien kokonaissummasta 574 taaleria). Perukirja on ainoa asiakirja, jossa nimi on kirjoitettu muodossa Roland Hielt. Siihen aikaan Turussa kaikkien esi-isiemme sukunimi kirjoitettiin näin, muoto Hjelt tuli käyttöön vasta 1750-luvun jälkeen. Tukholmassa puolestaan ei missään esiinny tällaista muotoa, yleisimmin laivurin nimi kirjoitettiin Rolof Helt (joskus myös Hält, Hällt tai Gält). Vanhemmissa asiakirjoissa etunimi oli myös muodossa Roluf. Samasta etunimestä on varmasti kyse: Roland, Rolof ja Roluf ovat pohjoisfriisiläisiä muotoja vanhasta germaanisesta etunimestä Rodolf. Sukunimi on ongelmallisempi. Laivurin sukunimestä puuttuu turkulaisten sukunimessä oleva i-kirjain. Luulen, että tämä ero näkyy myös siinä, miten sukunimi on aikoinaan äännetty. Asian tekee vielä monimutkaisemmaksi se, että jos nimet Helt ja Hielt tai niitten yhteinen kantamuoto ovat peräisin Hollannista, niin täytyisi lisäksi tietää miten sukunimet ääntyivät hollantilaisen suussa, ja siitähän ei ota selvää Erkkikään!

   Jonkinlainen suhde laivuri Rolof Heltillä on selvästi ollut Tukholmassa pakolaisina eläneisiin Turun Hjeltteihin. Mutta onko kyseessä sukulaisuussuhde ja tunsiko laivuri pakolaiset jo aikaisemmin? Laivuri Helt oli ilmeisen varakas mies, joten hän saattoi auttaa turkulaisia Hjelttejä taloudellisesti. Hehän eivät käyttäneet pakolaiskomission avustuksia ja Niels Hjeltin kuolinpesä oli vielä vuonna 1731 velkaa laivurille ilmeisesti Tukholman ajalta. Niin tai näin, joka tapauksessa laivuri Rolof Helt on tutkimuksen arvoinen kohde.

   Laivuri Rolof Heltistä on tähän mennessä selvinnyt seuraavaa:

Laivuri Roluf Rolufsson Helt, s. Göteborg (1670-luvulla tai 1680-luvun alussa), k. Tukholma. Mainittu myös kauppiaana (handelsman) Tukholmassa. Hän asui Södermalmin Fiskaren Större-korttelissa. Omisti 1720-luvulla kaksi taloa, asuintalo ja vuokrattu talo. Hän oli ilmeisen varakas ja hänen lastensa kummien joukossa oli Tukholman säätyläisväkeä.

1. puoliso: Barbara Pärsdotter, kuoli kesäkuussa 1703 lapsivuoteeseen (ilmeisesti 1. lapsi).

2. puoliso: Anna Beata Pettersdotter, s. Amelandin saarella Friisinmaalla, k. 7.4.1716 Tukholma. Kirkonkirjan vihkitiedot ovat erikoiset; kuulutus 13.3.1704, morsian kastettiin 9.4. ja aviopari vihittiin 19.4. Syyksi kastamiseen pappi oli kirjoittanut, että morsiamen vanhemmat olivat mennoniittoja (menist), Friisinmaalla alkunsa saaneen reformoidun kirkkokunnan jäseniä. Mennoniitat olivat anabaptisteja, jotka kastettiin vasta aikuisiässä. Todennäköisesti Anna Beataa ei oltu kastettu ennen vihkimistä tai jos olikin, niin kaste piti suorittaa uudestaan luterilaisen kaavan mukaan.

3. puoliso: 6.4.1718 leski Ingred Eriksdotter, jonka 1. puoliso oli ruokakauppias Ananias Lang Tukholmassa.

Lapset 2. avioliitosta:

Petter s. 31.10.1705 Tukholma, laivuri
Rolof s. 28.12.1706 Tukholma, laivuri, puoliso 20.8.1734 Margaretha Hardt
Agneta Anna s. 1.9.1708 Tukholma, puoliso 23.7.1732 Swen Bodelin
Anders s.? Tukholma

   Jälkeläisiä en ole vielä selvittänyt pidemmälle, mutta näyttää siltä, että he ovat jossain vaiheessa alkaneet käyttää sukunimestään muotoa Heldt. Ja sehän on kiinnostavaa, koska Turusta löytyy myöhemmin Heldt-nimisiä, jotka ovat myös olleet läheisissä tekemisissä mm. Christian Ludvig Hjeltin kanssa. Lisäksi Heldt-sukunimi on ollut 1500- ja 1600-luvuilla käytössä Hollannissa.

   Tavoitteena voisi olla löytää laivuri Rolof Heltin elossa olevia jälkeläisiä ja yrittää teettää heillä DNA-testi. Tulos antaisi vastauksen siihen, ovatko he Suomen Hjelttien sukulaisia. Testaus pitäisi tehdä jollekin mieslinjan jälkeläiselle, autosomaalinen testi ei anna tarpeeksi varmaa vastausta niin monen vuosisadan takaisesta sukulaisuudesta kuin tässä tarvittaisiin.



Artikkelissa mainittujen henkilöitten asuinpaikat Tukholmassa nykykartalle sijoitettuina.


Uusi Amsterdam

   Laivuri Rolofin syntymätietoja ei ole löytynyt, mutta 1600-luvun Göteborg on kiinnostava kohde, melkein kuin olisi Hollantiin tullut. Kaupunki suunniteltiin hollantilaiseen tyyliin ja vanhimmat nykyiset rakennukset ovat hollantilaistyylisiä. Hollannissa Göteborgia kutsuttiinkin nimellä Nieuwe Amsterdam. Rakentamiseenkaan ei löytynyt tarpeeksi muurareita Ruotsista ja Göteborgin väestö olikin tuolloin vielä suurelta osin hollantilaista ja saksalaista. Kustaa II Aadolfin määräysten mukaan Göteborgin hallinnon johdossa oli kolme pormesteria, yksi ruotsalainen, yksi hollantilainen ja yksi saksalainen, sekä 12 raatimiestä, joista 4 piti olla ruotsalaisia, 3 hollantilaisia, 3 saksalaisia ja 2 skottia.

   Valitettavasti vain yhden Göteborgin seurakunnan kirjat 1600-luvulta on digitoitu. Niissä minulla oli aluksi vaikeuksia tulkita tekstiä, kunnes älysin, että nehän on kirjoitettu saksaksi. Muista asiakirjoista löytyy digitoituina vain eräitä manttaalikirjoja. Kolme Rolof-nimistä ja yksi Helt-niminen on toistaiseksi löytynyt. Lisäksi lukuisia Börjel- ja Björn-nimisiä (Tukholmassa näitä ei ollut nimeksikään). Selvä norjalainen vaikutus selittyy sillä, että välittömästi Göteborgin pohjoispuolella sijaitseva Bohusin maakunta kuului Norjaan (eli Tanskaan) Roskilden rauhaan saakka 1658. Näin ollen vanha Göteborg sopii hyvin paikaksi, jossa vanhimpien Helttien ja Hjelttien hollantilais- ja norjalaistyyppiset etunimet olisivat voineet elää rinnakkain.


Häivähdyksiä Hollannista

   Tässä artikkelissa tuli taas muutama tiedonsirpale lisää Hjelt-suvun mahdolliseen hollantilaiseen alkuperään. Kokosin oheiseen karttaan ne maantieteelliset alueet, joihin ne ja aikaisemmat tiedonsirpaleet osoittavat. Suurin piirtein aikajärjestyksessä:

1) Länsi-Friisinmaa. Kolme muinais-DNA löytöä radiohiiliajoituksen mukaan 2300 - 1900 eaa eläneistä vainajista. Kaksi heistä, tunnuksiltaan I4068 ja I4069, on haudattu samaan kalmistoon Oostwoudin kaupungin lähelle. Kolmannen vainajan (tunnus I5750) löytöpaikaksi on ilmoitettu vain Holland. Nämä kolme vainajaa ovat kaikista tähän mennessä testatuista muinaislöydöistä genotyypiltään lähimpinä Hjelt-suvun miehiä. Lisäksi heillä on sellainen haploryhmä (R1b-DF27), jonka geneetikot arvelevat syntyneen vain muutama vuosisata ennen kyseisten vainajien elinaikaa. Se tarkoittaa, että vainajat eivät ole olleet kovinkaan kaukaisia serkkuja silloin eläneitten Hjelt-suvun esi-isien kanssa, voivat olla jopa suoraan esi-isiämme. 

2) Gelderland. Vielä 1800-luvulla eläneen sukutradition mukaan Hjelt-suku on peräisin Gelderlandista. (Lue tästä.)

3) Pohjois-Friisinmaa. Laivuri Roluf Heltin etunimi on pohjoisfriisiläinen versio vanhasta germaanisesta etunimestä Rudolf. Etunimi Roluf oli laivurin suvussa käytössä kolmessa sukupolvessa n. 1650-luvulta n. 1750-luvulle. 

4) Friisinmaa. Laivuri Roluf Hjeltin 2. puoliso syntyi Amelandin saarella n. 1680-luvulla.


-------------------------------------------

Kansallisarkisto: Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat 8.7.1738

Riksarkivet, Stockholm: Jakob och Johannes kyrkoarkiv 1720-36

Katarinas kyrkoarkiv 1701-28

Skeppsholms kyrkoarkiv 1714-57

Stockholms mantalslängder 1711-45

Riksarkivet, Göteborg: Domkyrko- och Kristine kyrkoarkiv 1655-85

Mantallängd 1655

Stockholms stadsarkiv: Lysnings- och vigselböcker 1715-1820

Registernyckel för fastigheter 1730 och 1810

Aminoff-Winberg, Johanna: Finska flyktningar i Sverige under stora ofreden. 1995.







perjantai 5. huhtikuuta 2019

Otto Hjeltin mikroskooppi





   Optisten instrumenttien museosta Saksasta löytyy vanha Suomessa käytössä ollut mikroskooppi. 

   Museon ilmoituksen mukaan se on hankittu eräästä kokoelmasta Helsingistä. Myyjä kertoi hankkineensa mikroskoopin Hietalahden kirpputorilta vuonna 1999 eräältä 75 vuotiaalta naishenkilöltä. 

   Mikroskoopin lisäksi varustukseen kuuluu mahonkinen kotelo, kaksi okulaaria, käsinkirjoitettu käyttöopas sekä suurennustaulukko. Laitteen runkoon on kaiverrettu teksti: Schiek in Berlin No 881. Friedrich Wilhelm Schiekin yritys oli tunnetuimpia optisten laitteiden valmistajia Saksassa ja sen asiakas- ja tilausluetteloita on säilynyt. Sarjanumeron perusteella löytyi tilaaja vuodelta 1857: Herr Dr. Otto Hjelt in Helsingfors. Otto Hjelt oli tuolloin Helsingin yliopiston anatomian prosektori ja hänen tehtäviinsä ilmeisesti kuului laitoksen laitehankinnat.


Schiekin tilauskirja 1857

   Optisten instrumenttien museo on saksalaisella perusteellisuudella laatinut kuvauksen kyseisestä mikroskoopista (lue tästä). Schiekin tilausluetteloista ilmenee lisäksi, että tässä esitetty mikroskooppi oli ilmeisesti ensimmäinen Otto Hjeltin tilaamista. Vuonna 1857 hän löytyy vielä kahden muun mikroskoopin tilaajana, vuonna 1858 hän tilasi kuusi mikroskooppia, 1862 kolme ja vuonna 1864 vielä kolme. Toisin sanoen Otto Hjelt jatkoi mikroskooppien tilaamista vielä sen jälkeen kun hänet oli nimitetty patologisen anatomian professoriksi vuonna 1859.

   Museon kuvaus käsittää myös tiivistetyn biografian Otto Hjeltistä lääkärinä ja patologina. Saksalaisten kirjoittamana siinä tuodaan tietenkin keskeisesti esiin miten Otto Hjelt oli modernin patologian perustajan Rudolf Virchowin oppilas ja elinaikainen hyvä ystävä.

torstai 4. huhtikuuta 2019

Polveudummeko Lutherista?




Ruotsalainen lehtiartikkeli 1917



   Jouluaattona 1917 isoisäni Arthur Hjelt sai lukea nimensä erikoisessa yhteydessä päivän Hufvudstadsbladetissa. Nimimerkki H.E.P. (ilmeisesti Hugo E. Pipping) oli kirjoittanut lehteen laajan artikkelin Lutherättlingar i Finland (lue tästä). Kirjoituksen pohjana oli pari kuukautta aikaisemmin Stockholms Dagbladetin vastaava artikkeli. Pipping oli omalta osaltaan lisännyt luettelon 26 suomalaisesta Lutherista polveutuvasta suvusta, näitten joukossa Hjelt-suku. Kustakin suvusta hän mainitsi lisäksi muutamien tunnettujen henkilöitten nimiä, kuten professori Arthur Hjelt. Sanomalehdissä kerrottujen tietojen pohjalta rakennettu, Martti Lutherista Hjelt-sukuun johtava jälkipolvien linja näyttäisi tällaiselta:


Lutherin ja Hjelt-suvun välinen sukuyhteys ruotsalaisen lehden mukaan 1917.


   Miksi tällainen tieto ei Arthur Hjeltin perheessä kuten ei ilmeisesti muuallakaan Hjelt-suvussa herättänyt sellaista intoa, että siitä olisi syntynyt jonkinlainen perhetraditio? Muutamissa muissa artikkelissa mainituissa suomalaisissa suvuissa sen sijaan into oli suuri. Esimerkiksi vielä vuonna 2004 Wittfooth-suvun sukukirjassa yhteys Lutheriin on esillä ja kaikki epäilyt sitä kohtaan torjutaan päättäväisesti. Sen sijaan Hjelt-suvun esivanhemmista kertovassa kirjassa vuodelta 2001 (Perälä) sukuyhteyttä Lutheriin ei mainita ollenkaan. Professori Arthur Hjelt oli teologi ja tiedemies ja hän toimi aktiivisesti erilaisissa kansainvälisissä kristillisissä järjestöissä. Maailmansodan takia yhteydet saksalaisiin yliopistoihin olivat lähes poikki, mutta hänen veljensä Edvard Hjelt toimi Berliinissä itsenäisyyssenaatin edustajana. Edvard Hjelt oli myös tiedemies, jolla oli kontakteja saksalaisiin yliopistopiireihin. Näin ollen veljekset todennäköisesti tiesivät, ettei saksalainen Luther-tutkimus tuntenut ruotsalaislehdissä kerrottua Lutherista Suomeen johtavaa jälkipolvilinjaa.


  Lehdissä esitettyjen tietojen kriittinen kohta koskee tietoja Lutherin tyttärentyttären Anna von Kunheimin puolisosta ja lapsista. Yksimielisiä ollaan siitä, että hän oli yksi Lutherin nuorimman lapsen Margareta von Kunheimin 9 lapsesta. Sen sijaan Anna von Kunheimin puolisosta ja erityisesti lapsista on neljänsadan vuoden aikana esitetty erilaisia käsityksiä, joko Suomeen johtavan jälkipolvilinjan puolesta tai sitä vastaan. Olen koonnut tiivistelmän niistä oheiseen kaavioon.


Erilaisia käsityksiä Anna von Kunheimin puolisosta ja heidän lapsistaan.

Perinteinen käsitys 1611


   Perinteisen käsityksen mukaan Anna von Kunheimin ja hänen puolisonsa avioliitto oli lapseton. Tämä ilmenee vuonna 1611 kuolleen Annan isän, Georg von Kunheimin, jälkeen painatetusta ruumissaarnasta (Leichenrede). Tuon ajan tavan mukaan saarnassa oli myös elämäkerrallinen osa, jossa lueteltiin vainajan elossa olevat jälkeläiset. Ennen isäänsä kuollutta Anna von Kunheimia ei mainittu, mutta elossa ollut puoliso Christoph Wolffert on mainittu. Avioparin lapsista ei ole merkintää päinvastoin kuin Anna von Kunheimin elossa olevista sisarusten lapsista. (Clasen, 1960 s. 287). Parinsadan seuraavan vuoden aikana Anna von Kunheimin perhetiedoista ei esitetty mitään tästä poikkeavaa. 1800-luvulla esitettiinkin sitten muitakin käsityksiä (ks. myöhemmin).


   Käsitys Anna ja Georg von Kunheimin avioliiton lapsettomuudesta on ollut Saksassa jälleen vallitseva 1900-luvun alusta lähtien. Luther-sukuseura, Lutheriden-Vereinigung, on 1920-luvulla julkaissut kirjoituksia, joissa poikkeavat käsitykset osoitetaan vääriksi (Sartorius, 1926, 1928, 1929). Nykyään aihe ei enää herätä edes keskustelua. Myös Suomen sukututkijoitten keskuudessa perinteinen käsitys on tänä päivänä vallitseva (Söderström, 1946), vaikka sitä pitääkin aika ajoin käsitellä sukututkijoitten keskusteluryhmissä. 



Lutherin päivällispöytävieras


   Martti Luther oli ison perheen isä ja suuren talouden isäntä. Puoliso Katarina von Bora emännöi voimakkaalla kädellä entistä augustinolaisluostaria Wittenbergissä, josta oli tullut sen entisen munkin ja luostaristaan karanneen nunnan koti. Heillä oli kolme poikaa ja kolme tytärtä: Hans, Elisabeth, Magdalena, Martin nuorempi, Paul ja Margaretha. Heistä nuorimman, Margaretha Lutherin, tytär Anna von Kunheim on Suomeen johtavan jälkipolvilinjan kannalta keskeinen henkilö. Lisäksi talouteen kuului sukulaisten orpolapsia, jotka olivat saaneet kodin Lutherin luona sekä tohtori Lutherin laiskanpuoleinen famulus eli oppinut yksityissihteeri, muutama palvelustyttö ja renki sekä ylioppilaita, joita Lutherilla oli luonaan täysihoidossa. Katarinalla oli hyvin hoidettu kasvimaa ja hän piti pihallaan kanoja, hanhia ja sikoja. Koiran nimi oli Tölpel (Tomppeli). Se oli nimestään huolimatta komea eläin ja Luther esitteli sitä pöytävierailleen esimerkkinä Jumalan luomistyön tarkoituksenmukaisuudesta.



Margaretha von Kunheim (Luther) (1534-70)
 (Lucas Cranach nuorempi)

   Mustan luostarin päivällispöytä oli avoin ystäville, työtovereille ja ylioppilaille. Luther johti keskustelua, mutta ei ollut yksin äänessä. Oppinut seurue puhui saksan ja latinan sekoitusta, eikä aiheista ollut pulaa. Joku paikalla ollut ylioppilas kirjoitti keskustelut usein muistiin, niin että myös lukeva yleisö pääsi nauttimaan Lutherin pöytäpuheista.


   Eräs nuori neitonen nimeltä Katarina (myöhemmin Katarina Kreutter) kävi muutaman vuoden ajan kuuntelemassa Lutherin päivälliskeskusteluja. Ei ole tiedossa oliko hän isännän tai emännän sukulaisia vai mahdollisesti jonkun naapurin tytär. Katarinalla ei Luther-kirjallisuuden kannalta ollut mitään merkitystä lähes kolmeensataan vuoteen, kunnes eräät hänen jälkeläisensä 1800-luvun alussa keksivät hänelle käyttöä. 

Ruumissaarna 1697



   Lutherin päivällispöytävieraan Katarina Kreutterin jälkeläinen kolmannessa polvessa, Katarina Elisabet Stoffel (os. Wolters) kuoli Neuenstadtissa vuonna 1697. Vainajan muistoksi painettiin ruumissaarna, jossa tavan mukaan kerrottiin hänen esivanhemmistaan. Vapaasti suomennettuna:


”[vainajan] isoäiti oli rouva Elisabeth, Kreutterin sukua .. isälinjan isoisän isä oli Henrik Wolters, äitilinjan isoisän isä oli Johann Kreutter, molemmat tohtoreita. Isoäidin äiti oli Lutherin kirjoituksissa mainittu jalo ja hyveellinen Katarina, joka neitona ollessaan muutamana vuotena vieraili Jumalan palvelijan, Tohtori Lutherin pöydässä. Hän kuunteli monesti tämän valistuneen teologin kauniita ja opettavaisia pöytäpuheita ja kertoi tilaisuuden tullessa lapsilleen ja lastenlapsilleen muistelevansa Herra Lutheria ja tämän hurskasta puolisoa suurella rakkaudella ja mielihyvällä.” (Clasen, 1960 s.2) 


   Ruumissaarna ei ollut tuolloin mitenkään erikoinen eikä sitä tunnettu Luther-tutkijoitten piirissä. 


Ruumissaarnan väärennös 1817



   Vuonna 1817 württembergiläinen maisteri Christian Mörike julkaisi pienen kirjoituksen ”Meine Abstammung von Dr. Martin Luther und sein Tischbecher” (Polveutumiseni tohtori Martti Lutherista ja hänen pöytämaljansa). Polveutumistaan uskonpuhdistajasta hän todisteli painetulla ruumissaarnalla, joka oli painettu hänen esivanhemmastaan, vuonna 1697 kuolleesta rouva Katarina Stoffelista, syntyään Wolters (ks. edellä). Ruumissaarnan sivuilla 19-20 luki, että vainajan isoisä, bremeniläinen salaneuvos Burkhardt Wolters olisi ollut Lutherin tyttärentyttären Anna von Kunheimin puoliso. Tämä oli täysin vastoin senaikuista käsitystä, että Anna von Kunheimin puoliso oli Christoff Wolffert ja että heidän avioliittonsa oli lapseton. 

”[vainajan] isoäiti oli rouva Anna, von Kunheimin sukua, äitilinjan isoisän isä oli Georg von Kunheim, maaneuvos Preussista, isoisän äiti oli rouva Margareta, rakastetun miehen Tohtori Martin Lutherin nuorin tytär, joka peri hurskaan isänsä jälkeenjääneen juoma- ja pöytämaljan, jota hän kunnioitti niin suuresti, että sitä on Woltersin suvussa säilytetty sukukalleutena näihin päiviin asti ...” (Clasen, 1960 s.2)

   Möriken esittämät tiedot herättivät epäilyksiä joissakin tutkijoissa (mm. professori Nobbe). Sen sijaan tuomiorovasti Nietzki puolestaan puolusti tietoja Lutherin tyttärestä Margareta von Kunheimistä tekemässään sukututkimuksessa vuonna 1900. Katso Nietzkin sukutaulu täältä

   Vuonna 1902 professori Cramer otti tarkemmin tutkittavakseen Möriken vuonna 1817 esille tuoman ruumissaarnan. Cramer huomasi, että sen 19. ja 20. sivu olivat irtonaisia. Cramer löysikin Stuttgartin kirjastosta ehjän alkuperäisen kappaleen vuoden 1697 ruumissaarnasta ja siinä sivut 19-20 (ks. edellä) poikkesivatkin täysin Möriken kappaleesta. Nyt vasta paljastui etteivät Mörike- ja Wolters-suvut polveutuneetkaan Lutherista. Heidän esiäitinsä Wittenbergissä olikin vain Lutherin päivällispöytävieras Katarina Kreutter eikä Lutherin tyttärentytär Anna von Kunheim. Lisäksi vain väärennetyssä kappaleessa kerrottiin Lutherin pöytämaljasta, jota Woltersin suvussa oli säilytetty sukukalleutena. (Sartorius, 1929 s.105) 


Käsitys Suomeen johtavasta jälkipolvilinjasta syntyy

   Tämän kirjoituksen alussa kerrotut artikkelit Stockholms Dagbladetissa ja Hbl:ssa vuonna 1917 perustuivat tuntemattomalta ruotsalaiselta henkilöhistorioitsijalta saatuihin tietoihin. Kuka hän oli? Samaa asiaa pohti Erik Söderström Genos-lehdessä vuonna 1946. Vanhin löytämäni maininta tällaisesta sukulinjasta löytyy Oskar Strokirkin kirjasta Kultur- och personhistoriska anteckningar (II-delen) vuodelta 1915. Strokirk oli ruotsalainen (sotilas)kapteeni ja sukututkija. Hän oli Turusta Ruotsiin siirtyneen Wittfooth-suvun haaran jälkeläinen ja siten innostunut ”löytämästään” Luther-sukulinjasta. Tästä on osoituksena hänen kirjoittamansa laaja selvitys Luther-yhteydestä Wittfooth-sukua käsittelevän luvun alussa (lue tästä). Kovin vakuuttavia hänen laatimansa sukutaulut eivät ole; turkulaisista Wittfootheista on vääriä tietoja, monet Wittfoothit puuttuvat ja hän lopettaa Wittfootheja koskevan lukunsa näin ”Ätten Witfoth (sic!) är för länge sedan utgången såväl i Sverige och i Finland”. Silti suomalaisen Kirsti Wittfoothin kirjoittamasta sukukirjasta (2004) löytyy iso joukko suomalaisia Wittfootheja vuoden 1915 jälkeen. 

   Oliko Oskar Strokirk Stockholms Dagbladetin artikkelin takana? Tärkeässä kohdassa Anna von Kunheimia koskevat tiedot kuitenkin poikkeavat toisistaan. Kirjassaan Strokirk kertoo hänen puolisonsa olevan Christoff Wolffert (tai Wolters), sanomalehtiartikkeli puolestaan Wolffert Christoffer von Sauchen. Strokirkin mukaan heidän tyttärensä eli Gevert Bugenhagenin puoliso oli nimeltään Dorothea Wolffert, sanomalehtiartikkelin mukaan Dorothea von Sauchen. Lisäksi nykyään nimi esiintyy usein muodossa Dorothea von Gauchen. Siihen voi olla syynä fraktuuralla kirjoitettujen S- ja G-kirjainten sekaantuminen. Nimen von Sauchen arvellaan puolestaan sekoittuneen Anna von Kunheimin sisaren puolison nimeen Hans von Saucken (Erik Söderström, 1946). Yhteistä Strokirkin kirjalle ja lehtiartikkelille on sen sijaan se, että molemmista puuttuvat lähdetiedot. Saattaa olla, että tuntematon ruotsalainen henkilöhistorioitsija kaiken edellä ilmenneen jälkeen ei enää halunnutkaan julkisuuteen. 

   Kaiken edellä esitetyn jälkeen lienee vastaus tämän artikkelin otsakkeeseen selvä; me Hjeltit emme polveudu Lutherista. Siitä huolimatta myytti Lutherin suomalaisista jälkeläisistä ja myytin avainhenkilöitten sotkuiset nimivariaatiot elävät edelleen internetissä ainakin sukuohjelmissa Geni, MyHeritage ja Geneanet sekä Wikipediassa ja myös joissakin sukukirjoissa eikä tilanteen korjaamiseksi voi käytännössä tehdä yhtään mitään.


----------------------------------
Clasen, Martin: Das neue Luther-Nachkommenbuch 1525-1960, 4. Ausgabe 1960

Hufvudstadsbladet 24.12.1917: Lutherättlingar i Finland. Nimimerkki H.E.P (Hugo E. Pipping).

Lutheriden-Vereinigung (Luther-sukuyhdistys)

Nuorteva, Jussi: Suomalaisten ulkomainen opinkäynti ennen Turun Akatemian perustamista 1640. Helsinki 1997

Perälä, Seppo: Sukupuusta sorvattua. Niclas Hjeltin ja Margaretha Caloanderin esivanhemmat. 2001.

Sartorius, Otto: Die Nachkommenschaft D. Martin Luthers in vier Jahrhunderten nebst Anhang über Nachkommen seiner Seitenverwandten und vieler anderer Luther. Göttingen 1926

Sartorius, Otto: Margarete Luther. Familienblatt der Lutheriden-Vereinigung no 9/1928.

Sartorius, Otto: M. Luthers Familie, Nachkommenschaft und Seitenverwandtschaft. Familienblatt der Lutheriden-Vereinigung no 14/1929.

Nietzki, Albert: Margareta von Kunheim, ihr Gemahl Georg von Kunheim und deren Nachkommen bis zur Gegenwart, Königsberg 1900.

Strokirk, Oskar: Kultur- och personhistoriska anteckningar II-delen, 1915.

Söderström, Erik: Hypotesen rörande Luther-ättlingar i Finland. Genos 17, 1946.

Toropainen, Veli-Pekka: Skottirotta ja Ruotsin koira – Turun ulkomaalainen porvaristo vuosina 1600–1660, Genos 2003.

Toropainen, Veli-Pekka: Päättäväiset porvarskat. Turun johtavan porvariston naisten toimijuus vuosina 1623–1670. Turku 2016

Wittfooth, Kirsti: Wuosisatoja nopein jaloin - Wittfooth-suku Suomessa. 2004