Orpo Margareta Bugenhagen puolustaa perintöään

Margretta Bugenhagen (1625 - 1692)

Nimikirjoitus vuodelta 1682

   Lyypekissä syntynyt kauppias ja raatimies Gevert Bugenhagen kuoli 46-vuotiaana Turussa kesäkuussa vuonna 1636. Hänen ainoa lapsensa ja perillisensä oli tytär Margareta, joka jäi orvoksi 11-vuotiaana. Me kaikki Hjelt-sukuyhteisön jäsenet olemme Margareta Bugenhagenin jälkeläisiä Niklas Hjeltin puolison Margareta Caloanderin kautta. Kuriositeettina mainittakoon, että Margareta Bugenhagenista Margareta Caloanderiin johtava jälkeläisten linja koostuu kuuden sukupolven naisista, joilla on sama etunimi: Margereta Bugenhagen, Margareta Wittfooth, Margareta Schultz, Margareta Siercken ja Margareta Caloander. Naislinjan seitsemäntenä on vielä Niklas Hjeltin tytär Margareta (myöh. Schybergson).

   Margareta Bugenhagenin lähin omainen oli hänen setänsä Didrich Bugenhagen, vehnäolutpanimon omistaja Lyypekissä. Hänet oli Lyypekin raati nimennyt Gevert Bugenhagenin kuolinpesän hoitajaksi ja alaikäisen Margaretan holhoojaksi. Ennen kuin Didrich saapui Turkuun noutamaan veljensä tytärtä, kaupungin raati oli ottanut väliaikaisesti hoitaakseen holhoojan tehtävät ja huolehti siitä, ettei kukaan voinut käyttää Margaretan haavoittuvaa tilannetta hyväkseen ryöstämällä tämän omaisuutta. Tämä kuului raadin velvollisuuksiin. Raati ilmoitti, että Bugenhagenin saksalaiset kauppapalvelijat saivat jäädä pitämään huolta kauppatavaroista, myymään niitä Margaretan hyväksi sekä perimään kuolinpesän saatavia. Kolmelle turkulaiselle kauppiaalle annettiin lisäksi tehtäväksi myydä helposti pilaantuva tavara, kuten turkikset, nahat, suolakalat ja ruokatavarat.

   Didrich Bugenhagen nouti Margaretan luokseen Lyypekkiin kasvattaakseen hänestä kauppiastalon emäntää. Sen sijaan Margaretan perintöasioita setä ei hoitanut kunnolla ja Turun raati totesikin heinäkuussa 1638, että hän ei ollut maksanut kaikkia kuolinpesän velkoja. Koska Gevert Bugenhagen-vainajalla oli ollut kunnioitettu asema Turun raadissa, ei raati vielä halunnut puuttua Margaretan omaisuuteen. Raati katsoi riittävän, mikäli Didrich Bugenhagen maksaa Margaretan perinnöstä 2000 hopeataaleria ja antaa raatihuoneeseen hyvän seijarin eli kellon, jossa on viisarit. Tätä vastaan kruunu ja Turun kaupunki luopuivat muista vaatimuksistaan koskien omaisuutta, jota Margareta täysivaltaiseksi tultuaan saisi hallita Jumalan ja hengellisen ja maallisen lain mukaan niin kuin parhaiten taisi. Perintöön kuuluva talo Aurajoen rannalla Kirkon Jokikadun varrella myytin hoidon puutteessa vuonna 1638 (nykyisen ravintola Pinellan kohdalla).

   Jo 20-vuotiaana Margareta joutui puolustamaan perintöään. Hänen huoltajansa ja setänsä Didrich Bugenhagen kuoli vuonna 1645 Lyypekissä ja Didrichin omat ja hänen hoidossaan olleet veljen pesän varat olivat ilmeisesti suloisesti sekaisin. Didrichin perikunta ts. Margaretan serkut vaativat omaisuuksien selvittelyä ja voidakseen palata Turkuun Margaretan oli selvittelyn ajaksi talletettava Lyypekkiin vakuudet.

   Margareta Bugenhagenilta jäi Turkuun joukko saatavia, jotka odottivat hänen aikuistumistaan. 21-vuotiaana vuonna 1646 hän palasi Turkuun ja tästä raati ilahtui niin, että kuvasi häntä sanoilla ”Jumalinen ja hyveellinen Margareta Bugenhagen”. Sitten alkoi aikaa vaatinut saatavien perintä oikeusteitse. Margaretan nostamia oikeusjuttuja oli kaikkiaan 25 kappaletta. Pelkästään Anders Mertheniltä Margaretan oli haettava saataviaan viidessä eri jutussa raastuvanoikeudessa. Oikeusjuttuja nostaneet naiset olivat pääsääntöisesti perintöjään puolustavia leskiä. Margareta Bugenhagen puolestaan oli nuori naimaton nainen.

Vuosina 1623−1670 eniten oikeuskäsittelyjä käyneet Turun porvariston naiset.

(Veli Pekka Toropainen, 2016)

   Margareta Bugenhagen ei kuitenkaan palannut Turkuun yksin. Mukana matkusti viisi vuotta vanhempi lyypekkiläinen kauppias Jochim Wittfooth, johon Margareta oli tutustunut Lyypekin vuosinaan. Heidän vihkimispäivänsä ei ole tiedossa ja erään asiakirjan mukaan vielä vuosi saapumisensa jälkeen he olivat vain ”lupautuneet toisilleen”, mutta eivät vielä naimisissa. Heidän ensimmäinen lapsensa syntyi joko 1647 tai 1648.

   Paluumatkalla Turkuun Margareta oli luvannut lahjoittaa kellon kirkkoon, joka olisi lähimpänä sitä paikkaa, missä hän ja Jochim nousisivat Suomen kamaralle. Kirkko oli Turun hospitaalin pieni punainen puukirkko Turun linnaan johtavan tien varrella nykyisen Läntisen Rantakadun eteläpäässä. Margareta piti lupauksensa ja lahjoitti kellon. Se palveli myöhemmin hospitaalin paikalle rakennetun pakkahuoneen tontilla palokellona. Sieltä se siirrettiin Puolalanmäen palotorniin, josta se kutsui kaupunkilaisia jumalanpalvelukseen Tuomiokirkon kellojen tuhouduttua vuoden 1827 palossa. Sitten kello siirrettiin Tuomiokirkon torniin. Nykyään Tuomiokirkon tornissa on kuusi soittokelloa, joista tämä Wittfoothin kellona tunnettu on vanhin.

(Turun tuomiokirkkomuseo; valokuva P.O. Welin)

   Jochim Witffothista tuli nopeasti eräs Turun merkittävimmistä ja varakkaimmista porvareista. Yhdessä Margaretan kanssa he antoivat lahjoja Tuomiokirkolle. Niistä oheinen hopeinen kastemalja on esillä Tuomiokirkkomuseossa. Maljan keskelle on kaiverrettu Jochimin ja Margaretan nimikirjaimet sekä omistuskirjoitus: Gott zu ehren undt diser Kirchen zum ziradt ist dises Becken auf die Taufe verehret von den Ehrbaren Iochim Witfoot undt Kaufhandeler diser stat Aboo 1666.

   Margareta Bugenhagen kuoli 67-vuotiaana vuonna 1692. Hänet haudattiin Tuomiokirkon pääalttarin alla sijaitsevaan hautaholviin vanhempiensa ja puolisonsa viereen. Hautaholviin on erillinen sisäänkäynti alttarin takana. Lapset lahjoittivat Tuomiokirkolle alttaritaulun, johon maalattiin myös Jochimin ja Margaretan muotokuvat. Taulut tuhoutuivat vuoden 1827 suurpalossa, mutta säilyneen aikalaiskuvauksen mukaan Margaretan tauluun liittyi teksti: Die im Gott Sehl, hoch Ehr- und Tugendsame Frau, Fr. Margareta Bugenhagen, gebohren 1625. Entschlafen 1692. 

--------------------------------------------------
Seppo Perälä: Sukupuusta sorvattua, Niclas Hjeltin ja Margareta Caloanderin esivanhemmat,(2001).
Veli Pekka Toropainen: Skottirotta ja Ruotsin koira - Turun ulkomaalainen porvaristo vuosina 1600-1660, (2003). (Lue tästä)

Veli Pekka Toropainen: Päättäväiset porvarskat - Turun johtavan porvariston naisten toimijuus vuosina 1623-1670, (2016). (Lue tästä)

Veli Pekka Toropainen: 39 tarinaa 1600-luvun turkulaisnaisista, (2019).

Oton ja Yolandan vaikea tie vihille

 (1823-1913)                                                              (1826-1888)
(Bernhard Reinhold 1871 ja 1875)

     Vuonna 1898 arkkiatri Otto Hjelt kirjoitti elämäkerran kymmenen vuotta aiemmin kuolleesta puolisostaan Yolandasta; Drag ur en moders lefnad. Tämä kirjoitus on tiivistelmä elämäkerran siitä osasta, joka kertoo tulevien aviopuolisoitten tapaamisesta ja vaiheista ennen vihille menoa. Mukana on lisäksi otteita nuoremman siskon Lilli Leinbergin Yolandasta laatimasta käsikirjoituksesta.

   Yolandan isä everstiluutnantti Carl Thuneberg oli sairauden takia joutunut eroamaan eikä hänelle oltu myönnetty eläkettä. Perheen talouden ollessa huonoimmillaan, Carlin veli vaimoineen, jotka olivat lapsettomia, tarjoutuivat adoptoimaan silloin 9-vuotiaan Yolandan. Vuonna 1835 Yolanda muuttikin kasvattivanhempiensa luo Loviisaan. Kasvattivanhemmat alkoivat määrätietoisesti kouluttaa tyttöä hienoa seuraelämää varten ja hänet pidettiin täysin ympäristöstä eristettynä kunnes kasvattivanhemmat katsoisivat hänen täyttäneen seuraelämälle asetettavat vaatimukset. Tytöstä tuli sulkeutunut ja synkkämielinen, mikä kiinnitti vierailevien sukulaisten huomiota. Kuultuaan tästä Yolandan isä ilmestyi yllättäen Loviisaan joulun jälkeen 1836 ja haki tyttärensä takaisin oman perheensä luo.

   Yhdeksän tai kymmenen vuoden iässä Yolandan toinen hartia kipeytyi pahasti ja hänen todettiin kasvavan kieroon. Tyttö paran oli alistuttava mitä kivuliaimpiin hoitoihin selän oikaisemiseksi. Hänen piti esimerkiksi maata tuntikausia lattialla kädet lankkuun sidottuina ja hänen jalkojaan vedettiin niin voimakkaasti kuin vain aikuinen jaksoi. Vain pieni pehmuste laitettiin pään alle. Yolanda on itse kertonut, miten hirveältä vetäminen tuntui olkapäässä ja nivelissä. Usean vuoden ajan Yolanda suoritti sairausvoimistelua Otta-nimisen Yliopiston voimistelulehtorin johdolla. Opettajalla ei ollut mitään opintoja tai käsitystä sairausvoimistelusta tai kieroon kasvamisen hoidosta. Hän teetti mielivaltaisesti vain muutamia harvoja käsi- ja muita liikkeitä. Oli selvää, ettei mitään näkyvää parannusta tapahtunut, vaan Yolandan vamma paheni entisestään, niin että se pystyttiin enää vaivoin kätkemään pukuihin tehdyillä laskoksilla.

   Helsingissä ei tuohon aikaan vielä ollut tytöille koulua ja Yolandan ja perheen muitten tyttöjen koulutus hoidettiinkin kotiopettajien avulla. Lopetettuaan koulunkäyntinsä 15-vuotiaana Yolanda lähetettiin vuodeksi tätinsä perheeseen Vaasaan totuttautumaan seuraelämään. Yolandan miellyttävä ja iloinen luonne sekä kaunis lauluääni tekivät hänestä pidetyn henkilön niissä piireissä missä hän liikkui. Itse hän on kertonut kuinka hän siirsi syrjään elämän vakavat asiat ja velvollisuudet ja miten into erilaisiin huvituksiin kasvoi tuona aikana. 16-vuotiaana ripille pääsyn aikoihin Yolanda alkoi tuntea Jumalan tekevän työtään hänen sydämessään. Elämäkerrassa Otto kertoo yksityiskohtaisesti Yolandan elämän käännekohdasta. Talvella 1843 tapahtui nimittäin ratkaiseva käänne, joka määräsi Yolandan koko loppuelämän sisällön. Eräässä nuorille järjestetyissä tanssiaisissa Yolanda meni sivuhuoneeseen levähtääkseen juuri päättyneen valssin jälkeen. Huoneessa hän näki taulun Jeesuksesta kävelemässä vetten päällä taivaallisen valon loisteessa ja lievästi moittien katselevan veteen vaipuvaa Pietaria ojentaen tälle auttavan kätensä. Tällöin Yolanda koki niin voimakkaan uskonnollisen heräämisen, että vaipui pyörtyneenä lattialle. Tullessaan tajuihinsa hän koki suurta tuskaa sielussaan ja tunsi Jumalan kutsuvan häntä. Tämän jälkeen Yolanda ei koskaan enää osallistunut maallisen elämän iloihin ja houkutuksiin. Yolandan kokema herätys ei ollut mikään irrallinen ilmiö, sillä Vaasan koulun yläluokilla oli jo parin vuoden ajan vaikuttanut voimakas herätysliike. Se oli syntynyt apulaispappi Olof Helanderin voimakkaasta julistuksesta, joka sai vastakaikua erityisesti nuorison piirissä. Helander uhkaili surutonta maailmaa ja nimikristityitä helvetin tulella sekä esitti herännäisyyden vaatimuksen ”joko - tai”. 

   Yolandan vanhemmat eivät ymmärtäneet hänen uutta elämänasennettaan, vaan pitivät sitä murrosikäisen hurmoksena ja oikutteluna ja yrittivät eri tavoin saada tytärtään luopumaan ajatuksistaan. Tyttö jatkoi kuitenkin määrätietoisesti valitsemallaan tiellään elämänsä loppuun saakka. Hän alkoi viettää aikaansa muitten heränneitten kanssa, jotka kokoontuivat hengellisiin seuroihin. Näitä seuroja pidettiin usein Espoon pappilassa kirkkoherrojen von Essen ja Hildén aikoina.

   Heränneitten tilaisuuksissa Yolanda tutustui Otto Hjeltiin. He eivät aluksi kiinnittäneet toisiinsa huomioita, mutta eräässä tilaisuudessa 15. joulukuuta 1846 he keskustelivat syvällisesti ja silloin syttyi molemminpuolinen rakkaus. Otto oli jo filosofian lisensiaatti, mutta jatkoi edelleen opintojaan lääketieteellisessä tiedekunnassa. Otto oli vakavamielinen mies, joka ei viihtynyt ikäistensä iloisessa seurassa eikä osallistunut paljoakaan ylioppilaselämään. Henkisenä ystävänään yliopistolla hänellä oli Lars Stenbäck, runoilija, pappi ja eräs suomalaisen herännäisyysliikkeen keskeisiä vaikuttajia. Otto tutustui myös toiseen herännäisvaikuttajaan Niilo Kustaa Malmbergiin ja tapasi myös karismaattisen johtajan Paavo Ruotsalaisen. Tätä kautta Otto tutustui joihinkin muihinkin pietisteihin lukeutuviin opiskelutovereihin ja alkoi kulkea heidän seuroissaan, joissa hän Yolandankin sitten tapasi.

   Yolanda oli Ottoa kolme vuotta nuorempi. Hän oli musikaalinen, iloinen ja reipas ja hänet tavanneet henkilöt mainitsivat aina hänen erityisen kirkkaan katseensa. Molemminpuolisesta kiintymyksestä huolimatta aiottu avioliitto ei edistynyt mutkattomasti. Eräs ystävätär kiinnitti huomioita Yolandan heikkoon ruumiinrakenteeseen ja neuvoi häntä luopumaan avioliittoajatuksesta. Yolanda kysyi neuvoa myös Niilo Kustaa Malmbergilta. Heränneitten piirissä ilmeisesti oli tapana tällaisissakin asioissa kääntyä hengellisen neuvonantajan puoleen. Malmberg oli toiminut pappina Pohjanmaalla, mutta hänet oli pantu viralta Kalajoen käräjillä lahkolaisuudesta ja hartausseurojen pitämisestä. Näinä aikoina Malmberg hoiti pitäjänapulaisen virkaa Lapualla ja hänen kotinsa oli herännäisyyden keskuspaikka Suomessa. Malmberg neuvoi Yolandaa unohtamaan avioliittohankkeet. Yolandan omien vanhempien mielipiteestä ei ole tietoa, mutta joka tapauksessa niillä ei ollut vaikutusta suuntaan eikä toiseen. Otto oli tyrmistynyt kuullessaan Yolandan päätöksestä, mutta sopeutui siihen. Yolanda lähti tuttavaperheen, kappalainen von Essenin, kotiopettajattareksi Ylihärmään eivätkä nuoret kahteen vuoteen olleet edes kirjeenvaihdossa.

   Mutta Otto ei Yolandaa unohtanut. Lääketieteen opinnot eivät edistyneet ja opiskelun mielekkyys oli poissa. Kevättalvella 1850 Otto uskoutui eräälle ystävälleen ja kertoi kaipaavansa edelleen Yolandaa. Tämä ystävä vapautti Oton toimimaan sydämensä mukaan ja niin Otto lähti matkalle. Mutta ensin oli poikettava Lapualla ja saatava Malmbergin lupa, johon tämä vastahakoisesti suostui. Kihlaus julkistettiin välittömästi Ylihärmän pappilassa ja jo samana kesänä vietettiin pienimuotoiset häät Yolandan vanhempien kodissa Helsingissä. Nuoripari perusti ensimmäisen kotinsa Paimioon, josta Otto oli perinyt maatilan. Vasta häiden jälkeen Otto kävi esittelemässä nuorikkonsa Turussa asuville sisaruksilleen. Oton veljet totesivat tapaamisen jälkeen: ”Kyllä sinä olet saanut hyvän vaimon, mutta ei hän ole tästä maailmasta.” Epäilyt Yolandan soveltuvuudesta avioliittoon jäivät aikaa myöten omaan arvoonsa; Yolanda synnytti 20 vuoden aikana yksitoista lasta, joista kahdeksan eli täysi-ikäisiksi.

   Oton opinnot saivat nyt uutta vauhtia, hän sai lääketieteen opintonsa loppuun 1852, sai dosentin paikan yliopistosta, jatkoi opiskelujaan Würzburgissa ja nimitettiin patologisen anatomian professoriksi 1859. Siirtyessään emeritukseksi 1885 hänelle myönnettiin arkkiatrin arvonimi.

   Vastuu kodista, lapsista ja kasvatuksesta jäi Yolandalle. Vuonna 1862 ostettiin tontti Pohjoisranta 14:stä, jolle rakennettiin oma talo, jossa oli iso sisäpiha ulkorakennuksineen. Isot tilat perhe tarvitsikin, koska taloudessa oli palveluväki mukaan lukien suurimmillaan 18 henkilöä. Kodin henkeä hallitsi Yolandan uskonnollisuus. Joka päivä perheen jäsenet ja palvelusväki kokoontuivat sekä aamu- että iltahartauteen. Lisäksi pidettiin raamattuseuroja, joissa kaikuivat Siionin virret. Tanssi oli kielletty, musiikki oli lähinnä hengellistä samoin kuin ilmeisesti kirjallisuuskin. Henki ei kuitenkaan ollut ahdasmielinen eikä synkkä, johtuen varmaan Yolandan valoisasta ja ystävällisestä persoonasta. Lapsille ei myöskään asetettu jyrkkiä rajoja ja koska asuttiin keskellä Helsinkiä, niin he eivät saaneet vaikutteita vain kodistaan. Jotkut lapsista ovat kylläkin omissa muisteluissaan kertoneet kokeneensa kodin ilmapiirin ahdistavana. Tällaista ei voi lukea Oton kirjoittamassa elämäkerrassa. Hänen antamansa kuva Yolandasta ja kodin hengestä on hyvin ihanteellinen ja kunnioittava. Yhdessä kohdassa Otto tosin esittää kysymyksen: vastaako hänen kuvauksensa todellisuutta, eikö Yolandan elämästä löydy mitään varjoja? Otto vastaa, että siitä tietävät vain Yolanda itse ja Herra.

   Yolanda kuoli 1888 Lepolassa 61-vuotiaana. Otto eli tämän jälkeen vielä pitkään ja kuoli 90-vuotiaana vuonna 1913.

   Lepolaa ei enää ole, paikalla on nykyään Seurakuntaopisto. Yolandan muistoa pidetään opistolla kuitenkin elossa siten, että puutarhassa on Yolandalle nimetty, tuijapuitten ympäröimä hiljentymispaikka.

Gelderland Hollannin geneettisellä kartalla

   Hollannissa on äskettäin julkaistu tutkimus The Dutch Y-chromosomal landscape, jossa selvitettiin miten miesväestön Y-kromosomien haploryhmät jakautuvat maantieteellisesti. DNA-näytteitä kerättiin 2.085 hollantilaiselta mieheltä, jotka oli valittu siten, että he jakautuvat maantieteellisesti suunnilleen samoin kuin koko maan 8,5 miljoonan suuruinen miesväestö. Tällä pyrittiin siihen, että tutkimuksella saadut tulokset ovat sovellettavissa koko väestöön.

   Tutkitut miehet luokiteltiin 32 haploryhmään, joista yksi on sama kuin Suomen Hjelt-suvun miehillä (R1b-P312). Tutkituista miehistä 8,5 % kuului tähän ryhmään, joka vastaa n. 700.000 miestä koko Hollannin väestöstä. Ylläolevasta kartasta käy ilmi, että haploryhmän R1b-P312 alueellisessa jakaumassa on kaksi erillistä keskittymää: toinen noudattaa suunnilleen Gelderlandin provinssin rajoja ja toinen käsittää Pohjois-Brabantin provinssin Hollannissa ja jatkuu Belgian rajan yli Flanderiin. Näillä alueilla haploryhmä P312:n osuus miesväestöstä on korkeimmillaan 12,5 - 14,7 % kun se rannikolla laskee 1,6 - 5,9 %:iin.

   Olen karttaan lisännyt Gelderlandin provinssin rajat sekä aiemmin Gelderlandiin kuuluneen Geldernin kaupungin, joka nykyään sijaitsee Saksan puolella rajaa. Nämä kaksi paikannimeä mainittiin vielä 1800-luvun lopulla sukutraditiossamme seutuina, joilta Hjelttien esi-isät ovat lähteneet Pohjois-Saksan ja Ruotsin kautta Suomen Turkuun. Hollannin geneettinen kartta ja sukutraditiomme sopivat hyvin yhteen. Yksinään tämä seikka ei tietenkään todista mitään, mutta siitä tuli yksi ranskalainen viiva lisää listalle, jossa luetellaan sukumme hollantilaiseen alkuperään viittaavia tekijöitä. Aikaisemmin olen kirjoittanut niistä kolmessa artikkelissa (Gelderland ja Onko Geld=Hjelt ja Pakolaiset Tukholmassa).

Sjöfarare

   Det har hunnit gå 25 år sedan Marianne Riska-Nordqvist höll ett föredrag om sjöfararna i släkten Hjelt. Marianne hade samlat ihop material och även lyckats intervjua sådana sjöbjörnar, som hade seglat med stora segelfartyg på världshaven. Det är väldigt värdefullt att man har kunnat dokumentera sådana här släkttraditioner. Deras värde har bara vuxit med åren. (Läs här.) 

Aleksis Kivi Otto Hjeltin potilaana

   Isoisältäni Arthur Hjeltiltä on perheessämme kulkenut perintönä oheinen Albert Gebhardin grafiikanlehti, josta on käytetty nimeä ”Mietteliäs Aleksis Kivi”. Elävää Kiveä Gebhardilla ei kuitenkaan ole ollut mallinaan, koska työ on valmistunut 1920-luvulla. Perheessämme on aina kerrottu taulun hankitun sen takia, että Aleksis Kivi oli aikoinaan Otto Hjeltin potilaana. Näistä kahdesta miehestä kirjoitetuissa elämäkerroissa potilassuhde on yleensä mainittu, kuitenkin melko kursorisesti. Minulle kirjoituksista on jäänyt sellainen kuva, että Aleksis Kivi olisi ollut Otto Hjeltin hoidossa Lapinlahden sairaalassa. Tämän takia joitakin vuosia sitten minä puolestani kävin mietiskelemässä siinä potilashuoneessa, jossa Aleksis Kivi asui Lapinlahden aikanaan.

Albert Gebhard: Mietteliäs Aleksis Kivi

   Tuoreessa Aleksis Kiven elämäkerrassaan (Saapasnahkatorni, 2018) Teemu Keskisarja kertoo Aleksin sairaala-ajasta vähän tarkemmin ja huomasinkin, että Lapinlahden sijaan minun olisi pitänyt käydä mietiskelemässä Unioninkadulla, jossa silloisen Uuden Klinikan rakennukset sijaitsevat (nyk. Suomen Pankin toimistotalo Unioninkatu 33). Sinne sairas Aleksis Kivi toimitettiin huhtikuussa 1871 Siuntion Fanjunkarsista, kun Charlotta Lönnqvist ei enää pystynyt pitämään kirjailijaa luonaan. 

   Ylilääkäri, patologisen anatomian professori Otto Hjelt silmäili potilaan. Uusi Klinikka keskittyi sisätauteihin, myös päänsisäisiin. Hjelt huomasi, että litteratör Alexis Stenvallilla oli melankolia niin kuin suunnilleen puolella Suomenmaan mielisairaista. Hjelt oli kiinnostunut vesikylvyistä, mutta tähän tapaukseen hän määräsi farmakologisemmin kloraalia, morfiinia, ulostus- ja yskänlääkettä, ehkä myös salvoja sekä Karlsbadin suolaa ja jodia. ...

Otto Hjelt 1871

   Kivi oli koeajalla Klinikassa, joka ei takertunut kroonikkoihin. Hän viipyi 35 vuorokautta, joista 35 markan laskun maksoi J. V. Snellman. Kivi siirrettiin 31. toukokuuta Lapinlahden mielisairaalaan. Veljiltä ei kysytty ... tieto tuli Charlottallekin vasta viikkojen päästä järkytyksenä. ... [Lapinlahden] hoiturit olivat täysin kouluttamattomia ja käytännössä vartijoita. Alimiehitys yritti hillitä hulluja kovilla otteilla ja pelkäsi itsekin henkensä puolesta. (Teemu Keskisarja)

   Lapinlahdessa Aleksis Kivi oli ylilääkäri Thiodolf Saelan’in hoidossa. Keskisarjan mukaan se ei siis ollutkaan Otto Hjelt, joka hoiti Aleksis Kiveä vesikylvyillä, kuten monissa kirjoituksissa annetaan ymmärtää. Sen sijaan Lapinlahti makuutti potilaitaan kylmissä vesialtaissa verkon alla. Saelan piti muistikirjaa, josta voi lukea taudinmäärityksen: Melancholia chronicus. Aleksille ei kukaan ollut lunastanut Lapinlahdessa elinkautispaikkaa ja kun Saelan totesi parantumattomuuden, tuli yhdeksän kuukauden hoitojakson jälkeen lähtö huokeampiin olosuhteisiin. 

   Karkauspäivänä 29. helmikuuta 1872 Alpertti Stenvall lähti Lapinlahteen hakemaan veljeään. Hän oli Nurmijärven kunnan kanssa sopinut viidestä ruistynnyristä ottavansa Aleksin mökkiinsä Tuusulassa ja huolehtivansa veljensä ravinnosta ja vaatetuksesta. Vieraista Aleksi ei pitänyt eikä heitä Alpertin mökin ankeuteen ollut tunkeutumassakaan. Tuusulassa Aleksista tuli jälleen professori Otto Hjeltin potilas. Lepolasta vajaan neljän kilometrin päästä Hjelt poikkesi potilaskäynneillään Stenvallin mökillä. Joulukuussa 1872 Aleksi joutui lavantaudin ja keuhkokuumeen kouriin, joitten takia Otto Hjeltin käynnit Aleksin luona varmaankin tihenivät. Aleksi menehtyi uudenvuodenaattona 1872. 

Alajärven Jokela-suvun yhteys Hjelt-sukuun

   Miesten Y-kromosomeista tehdyissä DNA-testeissä minua lähimmät neljä miestä ovat: kaksi Hjelt-sukuun kuuluvaa miestä ja kaksi alajärveläisen Jokela-suvun miestä. Seuraavat osumat ovatkin sitten kaukaisempia tapauksia Ruotsista. Testit ennustavat meidän viiden miehen yhteisen esi-isän eläneen 1750-luvulla. Erittäin hyvä ennuste, koska meidän kolmen Hjeltin yhteisen esi-isän tiedetään olevan Niklas Hjelt (1739-1808). Virhemarginaalikin huomioiden se tarkoittaa, että myös Jokela-suvun miesten täytyy sukunimestään huolimatta kuulua Hjelt-sukuun. Toinen näistä miehistä on Hannu Pesola, joka seuraavassa kertoo tarkemmin miten sukujen välinen yhteys on todennettu ja miksi hän sukunimestään huolimatta kuuluu Jokela-sukuun ja sitä kautta Hjelt-sukuun.


Hannu Pesola:

   ”Hjelt-Blogin artikkelissa ”Missä kaikki ovat?” (2015) Erkki Hjelt kirjoitti geneettisestä sukupuusta, jossa minäkin olen mukana. Kirjoituksessa todettiin, että isäni sukua ei tunneta. Vuosi sitten asia sai uuden käänteen, kun sain pitkään kestäneiden tutkimusten jälkeen selville biologisen isäni.

   Olen Hannu Pesola s. 7.12.1951 Turussa. Asun Raahessa vaimoni Leenan kanssa. Meillä on kolme poikaa, jotka asuvat Vantaalla, Oulussa ja Hämeenkyrössä. Lapsenlapsia meillä on kolme. Olemme olleet kolme vuotta eläkkeellä.

   Kaupalliset ja THL:n DNA-testit ovat olleet ratkaisevan tärkeitä tutkimustyössäni, koska tiedot isästäni olivat vähäiset. Äitini kertoman mukaan hän tapasi isäni vain kerran Turun Pahaniemessä. Hän ei tiennyt nimeä eikä osoitetta. Hänellä oli muistikuva isäni nenän pienestä poikkeavuudesta. Syntymäni jälkeen äitini muutti vanhempiensa luokse ja isyysasia jäi selvittämättä.

   Ensimmäisen kosketuksen isälinjaani ja Hjelt-sukuun sain v. 2013 Y-DNA testissä. Kaksi vuotta myöhemmin varmistui isälinjani yhteys Etelä-Pohjanmaan Hjeltteihin. Ennusteen mukaan yhteinen esi-isämme on n. 8 sukupolven päässä.

   Kaksi vuotta sitten aloin tutkia tarkemmin ns. DNA-serkkutestin osumia. Tätä autosomaalista DNA-testiä käytetään sukulaisuuksien selvittämiseen sekä biologisen isän että biologisen äidin kaikista sukuhaaroista. DNA-näytteen antaneet henkilöt tallentavat usein myös sukupuunsa järjestelmään. Tarkastelin neljän isäni sukuun kuuluvan testatun henkilön sukutietoja. Heidän sukulaisuutensa minuun oli ennustettu n. 4. serkuksi. Heillä kaikilla oli sukupuu ja he olivat isäni suvun parhaita osumia. Kaksi testattua asui Minnesotassa, yksi Michiganissa ja yksi Alajärvellä. Heidän suvuilleen saatiin yhteiset esivanhemmat, 1700-luvulla syntyneet Erkki ja Liisa Honkaniemi Alajärveltä.

   Seuraavaksi jatkoin tutkimista sillä oletuksella, että Honkaniemet ovat myös minun esivanhempiani isäni kautta. Sain käyttööni laajan sukutietokannan heidän suvustaan. Sitä hyväksi käyttäen ja aiemmin saamiani Turun Pahaniemen henkikirjoitustietoja vertailemalla löytyikin äitini ikäinen mies, jonka nimi oli myös Honkaniemen sukupuussa. Syyskuussa 2017 otin yhteyttä miehen tyttäreen ja sain kuulla, että hänen isänsä oli juuri edesmennyt ja hautajaiset olivat tulossa.

   Keväällä 2018 valmistui em. miehen 1. serkun DNA-testi. Testin mukaan meidän sukulaisuutemme on myös 1. serkun tasoa. Tämä todisti sen, että olin viimein löytänyt isäni suvun. Viime syyskuussa valmistui THL:n isyystesti, jossa todettiin isäni löytyneen yli 99,999 % varmuudella. Isäni näyte saatiin biopankissa säilytettävästä kudoksesta. Näin olin löytänyt itselleni myös siskopuolen ja monia muita isäni puolen sukulaisia.

   Isäni suku on alajärvinen Jokela-suku. Jokela-suvun tiedossa oleva isälinja alkaa Kalle Vihtori Jokelasta (s. 1876 Alajärvellä), joka on isäni isoisä. Hän syntyi aviottomana poikana Talvitie-nimisessä talossa ja sai äitinsä sukunimen Jokela. Kallen elämänvaiheet liittyvät kiinteästi Alajärven pappilaan Kaupinniemeen, jossa hän asui, työskenteli ja kasvatti perheensä. Hän toimi myös seurakunnan haudankaivajana.

   Vaikka Kalle Vihtori Jokelan ja hänen jälkeläistensä geneettinen yhteys Hjelt-sukuun on todennettu, niin hänen isäänsä ei pystytä nimeämään. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole monta, koska tiedämme, että geneettisesti ja olosuhteet huomioiden muita mahdollisuuksia Kalle Vihtorin isäksi ei ole kuin joku Alajärven kappalaisen Karl Wilhelm Hjeltin pojista.”

Leevin pojat - ripaus suomenjuutalaisten historiaa

   Levin

   1790-luvulla Turkuun saapui kaksi juutalaista veljestä, poikamiehiä vielä kumpikin. He olivat syntyneet Dömitzin kaupungissa Mecklenburgissa. Vanhempi oli 26-vuotias Meier Levin ja toinen hänen kolme vuotta nuorempi veljensä nimeltään Selig Levin. Isä Samuel Levin oli hänkin lähtenyt kotiseuduilta ja eli kauppiaana Tukholmassa. Nimi Levin on itäeurooppalainen muoto juutalaisesta nimestä Levi. Nimi tulee Vanhasta Testamentista, jonka mukaan Jaakobin pojan Levin (suomalaisittain Leevi) jälkeläisistä muodostui Israelissa Levi-niminen heimo. Samuel Levinin suomalaisten jälkeläisten sukutaulut puolestaan löytyvät täältä. Dömitzin kaupungin juutalaisten historiasta lue tästä.

   Kustaa III:n aikana juutalaisten oloja oli helpotettu Ruotsissa. Vuonna 1782 annettu Judereglementet antoi juutalaisten vapaasti harjoittaa uskontoaan ja toimia tietyissä tarkoin määritellyissä ammateissa. Muuten säännökset sisälsivät juutalaisten elämää rajoittavia määräyksiä, mm. avioliitto oli sallittu vain juutalaisten kesken. Meier ja Selig Levinin ilmestyminen Turkuun on kuitenkin sikäli erikoista, että määräysten mukaan juutalaisten sallittiin asua vain Tukholmassa, Göteborgissa tai Norrköpingissä. Meier Levinistä on säilynyt tieto hänelle myönnetystä yhden vuoden passista. Se voi tarkoittaa, että niin pitkään kuin he tunnustivat juutalaista uskontoa, heidän oleskelunsa Turussa ei voinut olla vakituista. Oli miten oli, mutta Turkuun he olivat selvästi päättäneet jäädä.


   Levison

   Selig Levin luopui juutalaisuudesta pian Turkuun tulonsa jälkeen ja hänet kastettiin kristinuskoon 23-vuotiaana. Samalla hän muutti juutalaisen nimensä vähemmän juutalaiseksi Pehr Magnus Levisoniksi.

   17.11.1797 döptes juden Selig Levin och fick i döpet namnet Petter Magnus. Testes: Herr Presidenten och Commendeuren Lars Wilhelm Lode, Biskopen och Commendeuren Herr Jacob Gadolin, hofsrätterådet Eric Wallén, Lagmannen Herr Fridric Synnerberg, Domprosten Herr Christian Cavander, handelsmannen Michael Rosendahl, do. Thomas Planman, hofsrätterådet herr Eric Walléns fru Catharina Gerkman, lagmannen Herr Synnerbergs fru Gustava Helena Pipping, 
handelsmannen Rosendahls hustru Ulrica Troman, Demoiselle Fridrika Planman. (Turun ruotsalaisen seurakunta, kastettujen luettelo)

   Kasteen jälkeen Pehr Levison oli esteetön vihittäväksi, mikä tapahtuikin jo kuukauden kuluttua 26.12.1797 turkulaisen kauppiaan tyttären Eva Sofia Renströmin kanssa Lemussa Hannulan säterillä. Merkittävässä asemassa olevien kastekummiensa ja avioliittonsa myötä Levisonin ”kotoutuminen” Turun säätyläispiireihin tapahtui nopeasti. Ensimmäisten lasten kummien joukossa oli kruununvouteja, porvareita, kauppiaita ja käsityömestareita. Aluksi hän toimi korukauppiaana (nipperhandlare), sitten kauppiaana ja myöhemmin sotakamreerina (armeijassa talousasioista vastaavan yksikön päällikkö). Kaiken kaikkiaan Pehr Levison sai neljätoista lasta; kahdeksan ensimmäisen vaimonsa kanssa ja jäätyään leskeksi vuonna 1815 vielä kuusi lasta toisen puolisonsa inspehtorin tyttären Serafia Maria Bangen kanssa. 

   Pehr Magnus Levisonin kolme poikaa solmi avioliiton Hjelt-sukuun kuuluvien tyttärien kanssa; kaksi veljestä merikapteeni Fredrik Wilhelm Hjeltin (se Turun Hjelt-talon rakentaja) kahden tyttären kanssa ja kolmas veli näiden tyttärien serkun kanssa (kaupunginkasööri Johan Gustav Hjeltin tytär). Niinpä merkittävä osa myöhemmin eläneistä Levison-suvun jäsenistä kuuluu myös Hjelt-sukuun ja tämän artikkelin julkaisu Hjelt-Blogissa on perusteltavissa.


   Meyer/Meijer

   Ennen Turkuun tuloaan Meijer Levin opiskeli Königsbergin yliopistossa vielä vuonna 1794, mutta mitään tutkintoa hän ei suorittanut. Turun Akatemian ruotsalaisen osakunnan jäseneksi Levin otettiin vuonna 1799 ja kotipaikaksi oli merkitty Tukholma. Vuotta myöhemmin hän muutti nimensä muotoon Friedrich Anton Meyer, mutta juutalaisuudesta hän ei vielä silloin luopunut.

   Dahlströmin turkulaisessa hakemistokortistossa yhtenä otsakkeena on ”Judiska frågan”. Ennen vuotta 1810 juutalaiskysymys Turussa näyttää käytännössä liittyvän Meijer Leviniin. Turussa ja koko läänissä ei hänen lisäkseen vuonna 1806 asunutkaan kuin kaksi muuta juutalaismiestä. Maaherran tehtävänä nimittäin oli valvoa läänissään asuvia juutalaisia ja pitää heistä luetteloa. Konsistori ja lääninhallitus joutuivat Meier Levinin anomuksia käsitellessään ensimmäistä kertaa soveltamaan vuoden 1782 juutalaismääräyksiä käytännössä. Konsistori myönsi vuonna 1802 Meierille luvan toimia Akatemian saksankielen opettajana, lehtorin arvo hänelle myönnettiin vuonna 1812. Konsistori katsoi, etteivät juutalaisille määrätyt rajoitukset koskeneet yliopistossa opettamista. Sen sijaan lääninhallitus ei myöntänyt Meierille lupaa kirjapainon perustamiseen.

   Meyer luopui juutalaisuudestaan vuoteen 1810 mennessä, jolloin hän meni naimisiin merikapteenin tytär Gustava Juliana Hasseliuksen kanssa. He saivat seitsemän lasta, jotka kaikki käyttivät sukunimestään muotoa Meijer. Vuonna 1813 hän saattoi ryhtyä kirjakauppiaaksi, jota hän jatkoi myös Turun palon jälkeen muutettuaan Helsinkiin vuonna 1828.

   Vuonna 1814 Meyer tutustui arkkitehti Carl Ludvig Engeliin, joka ensimmäiset Suomen vuotensa vietti Turussa. Engeliä koskevissa elämäkertakirjoituksissa Meyerin mainitaan olleen arkkitehdin tärkein ystävä Suomessa. Ystävyys jatkui Meyerin kuoleman jälkeenkin perheitten seuraavan sukupolven keskuudessa