keskiviikko 18. joulukuuta 2019

Hjelt-nimen etymologiaa

   Kun sukunimen Hjelt alkuperää yrittää selvittää, niin vähintään yhtä tärkeää kuin nimen kirjoitusasu on sillä, miten sanaa on aikojen saatossa äännetty. Ääntäminen on voinut muuttua, vaikka kirjoitusasu on pysynyt ennallaan ja päinvastoin. Olen avannut oven etymologian ja fonetiikan ihmeelliseen maailmaan ja ihan ensimmäisenä törmäsin erääseen vaikuttavalta kuulostavaan käsitteeseen, joka ansaitsee tulla mainituksi; uddljudsförbindelse (sananalkuinen äänneyhtymä), sillä siitä nimenomaan on kyse.


Sananalkuinen äänneyhtymä hj- ruotsinkielessä


   Olav Ahlbäck on tutkinut riikinruotsissa tapahtuneitten muutosten siirtymistä suomenruotsiin. 1500- ja 1600-luvuilla tapahtui muutos, jossa sananalkuiset äänneyhtymät hj-, lj- ja dj- yksinkertaistuivat siten, että ensimmäinen konsonantti jätettiin äännettäessä pois. Aikaisemmassa ääntämistavassa hj- äännettiin lähes kuten suhuäänne š. Esimerkiksi sana hjul äännettiin aikaisemmin / šūl / ja muutoksen jälkeen / jūl / Kuten yleensäkin muutos levisi viiveellä suomenruotsiin ja suomenruotsalaisten pääalueitten sisälläkin vaiheittain. Viimeisinä tulivat Pohjanmaan suomenruotsalaisen alueen eteläisimmät osat ja itäisimmät seudut Itä-Uudenmaan ruotsalaisseuduilla. Vanhaa ääntämistapaa löytyy vieläkin Etelä-Pohjanmaalla: ”En sydösterbottning känns t.ex. lätt igen på ett äldre uttal av hjon som / sjoon / ” (Uppsalgsverket i Finland). Vastaava muutos on hyvinkin voinut tapahtua nimen Hjelt ääntämisessä 1600-luvulla tai sitä ennen:

   Hielt, Hjelt / šelt / --> Hjelt / jelt /


Sananalkuinen äänneyhtymä hj- norjan ja skotin kielissä

   Kirjoittaessaan Niels Hjelt-nimisestä oppilaastaan vuonna 1563 Bergenin katedraalikoulun mestari Absalon mainitsee Nielsin olleen kotoisin nykyisin Shetlantina tunnetuilta saarilta: ... ved naffn Nils Hielt fød vdi Hietland (med namnet Niels Hjelt född uti Hietland). Mutta miten mestari Absalon ja muut bergeniläiset ovat nuo nimet ääntäneet? Siihen löytyy vastaus kahdesta Shetlannin nimistöä koskevasta tutkimuksesta, joista seuraavat lainaukset ovat:

“The original Norse name for Shetland was Hjaltland. Hjalt in Old Norse meaning the hilt or cross guard of a sword. As with all western dialects of Norse, the stressed 'a' shifts to 'e' and so the 'ja' became 'je' as with Norse hjalpa which became hjelpa. This Old Norse name Hjeltland is well-documented and the sound change from hj to sh occured in the Middle Ages. Lastly the l before the t disappeare. The inhabitants, however, formerly called Hjaltar, have continued to be called Hjelter.”

Hj in Norse is still [1845] pronounced in Norse dialects nearly or quite as sh. Hjatland or Hjetland would therefore sound to English or Scottish ears as Shatland or Shetland, and thus has this form made its way into English-Scotch writings.”


Hjaltland / šaltland / --> Hjeltland / šeltland
 --> Hjetland / šetland / --> Shetland 

   On siis tutkittua tietoa siitä, että Etelä-Pohjanmaan suomenruotsalaisilla alueilla ja eräissä norjankielen murteissa sananalkuinen äänneyhtymä hj- lausutaan edelleen kuin sh- tai š.


Onko hollannin ɣ-äänne sama kuin norjan ja ruotsin hj- ?

   Entä sitten hollantilaiset paikannimet Gelderland ja Geldern, joilta alueilta sukumme on sanottu olevan lähtöisin? Puolustukseksi täytyy sanoa, että jo ennen minua eräät sukuamme tutkineet ovat pohtineet sitä, miten hollantilainen mahtaa lausua nämä G-alkuiset nimet. G-kirjaimen ääntämistä esitetään foneettisella merkillä / ɣ / (soinnillinen velaarinen frikatiivi). Termi ei sano maallikolle mitään, joten suosittelen kuuntelemista, se on aika hämmästyttävä kokemus. Ei kuulosta mahdottomalta, että 1600-luvulla ja sitä ennen kaksoiskonsonantti hj nimen Hjelt alussa on äännetty samoin tai lähes samoin kuin konsonantti g sanan Geldern alussa.

Gelderland / ɣɛldərlɑnt /

Geldern / ɣɛldərn /

geld / ɣɛlt / (kuuntele tästä)

   Vaikka nuo paikannimien alut ääntyvät samoin kuin hollannin sana geld (raha), ei Gelderland- ja Geldern-nimien alkuperä liity mitenkään rahaan. Sen sijaan Hollannissa elää vanha legenda, joka selittää äänteen alkuperän:

   “According to folk legend, local noblemen Wichard and Lupold of Pont fought a fire-breathing dragon around 878. They found it under a medlar [mispeli] tree, and one of them stabbed it with his spear. The dying dragon rattled two or three times: Gelre! Gelre!. In commemoration of this heroic feat, the Lords of Pont founded the city of Geldern at the confluence of the Niers and the Fleuth [rivers].”


Die Kreisparkasse Geldern, Banknote 2 Mark, 1922.
Lohikäärme karjahtaa: “Gelre, Gelre”, taustalla Geldernin kaupungin ääriviivat.

--------------------------------------

Olav Ahlbäck: Svenskan i Finland, 1971

Absalon Pederssøn Beyer: Liber Capituli Bergensis, dagbok 1552–1572.

Jaakko Häkkinen: Etymologiaa maallikoille, 2019.

Uppslagsverket Finland: svenskan i Finland

Barbara E Crawford & Beverley Ballinsmith: The Biggins, Papa Stour, Shetland. Published jointly by Society of Antiquaty of Scotland and Det Norske Videnskaps-Akademie, 1999.

P.A. Munch: Geographical elucidations of the Scottish and Irish local names occuring in the sagas. “Memoires de la Société Royale des Antiquaires du Nord” 1845-49, Copenhague

Wikipedia: The Geldern Dragon Legend






sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Orpo Margareta Bugenhagen puolustaa perintöään


Margretta Bugenhagen (1625 - 1692)
Nimikirjoitus vuodelta 1682



   Lyypekissä syntynyt kauppias ja raatimies Gevert Bugenhagen kuoli 46-vuotiaana Turussa kesäkuussa vuonna 1636. Hänen ainoa lapsensa ja perillisensä oli tytär Margareta, joka jäi orvoksi 11-vuotiaana. Me kaikki Hjelt-sukuyhteisön jäsenet olemme Margareta Bugenhagenin jälkeläisiä Niklas Hjeltin puolison Margareta Caloanderin kautta. Kuriositeettina mainittakoon, että Margareta Bugenhagenista Margareta Caloanderiin johtava jälkeläisten linja koostuu kuuden sukupolven naisista, joilla on sama etunimi: Margereta Bugenhagen, Margareta Wittfooth, Margareta Schultz, Margareta Siercken ja Margareta Caloander. Naislinjan seitsemäntenä on vielä Niklas Hjeltin tytär Margareta (myöh. Schybergson).

   Margareta Bugenhagenin lähin omainen oli hänen setänsä Didrich Bugenhagen, vehnäolutpanimon omistaja Lyypekissä. Hänet oli Lyypekin raati nimennyt Gevert Bugenhagenin kuolinpesän hoitajaksi ja alaikäisen Margaretan holhoojaksi. Ennen kuin Didrich saapui Turkuun noutamaan veljensä tytärtä, kaupungin raati oli ottanut väliaikaisesti hoitaakseen holhoojan tehtävät ja huolehti siitä, ettei kukaan voinut käyttää Margaretan haavoittuvaa tilannetta hyväkseen ryöstämällä tämän omaisuutta. Tämä kuului raadin velvollisuuksiin. Raati ilmoitti, että Bugenhagenin saksalaiset kauppapalvelijat saivat jäädä pitämään huolta kauppatavaroista, myymään niitä Margaretan hyväksi sekä perimään kuolinpesän saatavia. Kolmelle turkulaiselle kauppiaalle annettiin lisäksi tehtäväksi myydä helposti pilaantuva tavara, kuten turkikset, nahat, suolakalat ja ruokatavarat.

   Didrich Bugenhagen nouti Margaretan luokseen Lyypekkiin kasvattaakseen hänestä kauppiastalon emäntää. Sen sijaan Margaretan perintöasioita setä ei hoitanut kunnolla ja Turun raati totesikin heinäkuussa 1638, että hän ei ollut maksanut kaikkia kuolinpesän velkoja. Koska Gevert Bugenhagen-vainajalla oli ollut kunnioitettu asema Turun raadissa, ei raati vielä halunnut puuttua Margaretan omaisuuteen. Raati katsoi riittävän, mikäli Didrich Bugenhagen maksaa Margaretan perinnöstä 2000 hopeataaleria ja antaa raatihuoneeseen hyvän seijarin eli kellon, jossa on viisarit. Tätä vastaan kruunu ja Turun kaupunki luopuivat muista vaatimuksistaan koskien omaisuutta, jota Margareta täysivaltaiseksi tultuaan saisi hallita Jumalan ja hengellisen ja maallisen lain mukaan niin kuin parhaiten taisi. Perintöön kuuluva talo Aurajoen rannalla Kirkon Jokikadun varrella myytin hoidon puutteessa vuonna 1638 (nykyisen ravintola Pinellan kohdalla).


   Jo 20-vuotiaana Margareta joutui puolustamaan perintöään. Hänen huoltajansa ja setänsä Didrich Bugenhagen kuoli vuonna 1645 Lyypekissä ja Didrichin omat ja hänen hoidossaan olleet veljen pesän varat olivat ilmeisesti suloisesti sekaisin. Didrichin perikunta ts. Margaretan serkut vaativat omaisuuksien selvittelyä ja voidakseen palata Turkuun Margaretan oli selvittelyn ajaksi talletettava Lyypekkiin vakuudet.

   Margareta Bugenhagenilta jäi Turkuun joukko saatavia, jotka odottivat hänen aikuistumistaan. 21-vuotiaana vuonna 1646 hän palasi Turkuun ja tästä raati ilahtui niin, että kuvasi häntä sanoilla ”Jumalinen ja hyveellinen Margareta Bugenhagen”. Sitten alkoi aikaa vaatinut saatavien perintä oikeusteitse. Margaretan nostamia oikeusjuttuja oli kaikkiaan 25 kappaletta. Pelkästään Anders Mertheniltä Margaretan oli haettava saataviaan viidessä eri jutussa raastuvanoikeudessa. Oikeusjuttuja nostaneet naiset olivat pääsääntöisesti perintöjään puolustavia leskiä. Margareta Bugenhagen puolestaan oli nuori naimaton nainen.


Vuosina 1623−1670 eniten oikeuskäsittelyjä käyneet Turun porvariston naiset.
(Veli Pekka Toropainen, 2016)

   Margareta Bugenhagen ei kuitenkaan palannut Turkuun yksin. Mukana matkusti viisi vuotta vanhempi lyypekkiläinen kauppias Jochim Wittfooth, johon Margareta oli tutustunut Lyypekin vuosinaan. Heidän vihkimispäivänsä ei ole tiedossa ja erään asiakirjan mukaan vielä vuosi saapumisensa jälkeen he olivat vain ”lupautuneet toisilleen”, mutta eivät vielä naimisissa. Heidän ensimmäinen lapsensa syntyi joko 1647 tai 1648.

   Paluumatkalla Turkuun Margareta oli luvannut lahjoittaa kellon kirkkoon, joka olisi lähimpänä sitä paikkaa, missä hän ja Jochim nousisivat Suomen kamaralle. Kirkko oli Turun hospitaalin pieni punainen puukirkko Turun linnaan johtavan tien varrella nykyisen Läntisen Rantakadun eteläpäässä. Margareta piti lupauksensa ja lahjoitti kellon. Se palveli myöhemmin hospitaalin paikalle rakennetun pakkahuoneen tontilla palokellona. Sieltä se siirrettiin Puolalanmäen palotorniin, josta se kutsui kaupunkilaisia jumalanpalvelukseen Tuomiokirkon kellojen tuhouduttua vuoden 1827 palossa. Sitten kello siirrettiin Tuomiokirkon torniin. Nykyään Tuomiokirkon tornissa on kuusi soittokelloa, joista tämä Wittfoothin kellona tunnettu on vanhin.


(Turun tuomiokirkkomuseo; valokuva P.O. Welin)

   Jochim Witffothista tuli nopeasti eräs Turun merkittävimmistä ja varakkaimmista porvareista. Yhdessä Margaretan kanssa he antoivat lahjoja Tuomiokirkolle. Niistä oheinen hopeinen kastemalja on esillä Tuomiokirkkomuseossa. Maljan keskelle on kaiverrettu Jochimin ja Margaretan nimikirjaimet sekä omistuskirjoitus: Gott zu ehren undt diser Kirchen zum ziradt ist dises Becken auf die Taufe verehret von den Ehrbaren Iochim Witfoot undt Kaufhandeler diser stat Aboo 1666.

   Margareta Bugenhagen kuoli 67-vuotiaana vuonna 1692. Hänet haudattiin Tuomiokirkon pääalttarin alla sijaitsevaan hautaholviin vanhempiensa ja puolisonsa viereen. Hautaholviin on erillinen sisäänkäynti alttarin takana. Lapset lahjoittivat Tuomiokirkolle alttaritaulun, johon maalattiin myös Jochimin ja Margaretan muotokuvat. Taulut tuhoutuivat vuoden 1827 suurpalossa, mutta säilyneen aikalaiskuvauksen mukaan Margaretan tauluun liittyi teksti: Die im Gott Sehl, hoch Ehr- und Tugendsame Frau, Fr. Margareta Bugenhagen, gebohren 1625. Entschlafen 1692. 



--------------------------------------------------
Seppo Perälä: Sukupuusta sorvattua, Niclas Hjeltin ja Margareta Caloanderin esivanhemmat,(2001).
Veli Pekka Toropainen: Skottirotta ja Ruotsin koira - Turun ulkomaalainen porvaristo vuosina 1600-1660, (2003). (Lue tästä)
Veli Pekka Toropainen: Päättäväiset porvarskat - Turun johtavan porvariston naisten toimijuus vuosina 1623-1670, (2016). (Lue tästä)
Veli Pekka Toropainen: 39 tarinaa 1600-luvun turkulaisnaisista, (2019).

perjantai 22. marraskuuta 2019

Oton ja Yolandan vaikea tie vihille


 (1823-1913)                                                              (1826-1888)
(Bernhard Reinhold 1871 ja 1875)


     Vuonna 1898 arkkiatri Otto Hjelt kirjoitti elämäkerran kymmenen vuotta aiemmin kuolleesta puolisostaan Yolandasta; Drag ur en moders lefnad. Tämä kirjoitus on tiivistelmä elämäkerran siitä osasta, joka kertoo tulevien aviopuolisoitten tapaamisesta ja vaiheista ennen vihille menoa. Mukana on lisäksi otteita nuoremman siskon Lilli Leinbergin Yolandasta laatimasta käsikirjoituksesta.



   Yolandan isä everstiluutnantti Carl Thuneberg oli sairauden takia joutunut eroamaan eikä hänelle oltu myönnetty eläkettä. Perheen talouden ollessa huonoimmillaan, Carlin veli vaimoineen, jotka olivat lapsettomia, tarjoutuivat adoptoimaan silloin 9-vuotiaan Yolandan. Vuonna 1835 Yolanda muuttikin kasvattivanhempiensa luo Loviisaan. Kasvattivanhemmat alkoivat määrätietoisesti kouluttaa tyttöä hienoa seuraelämää varten ja hänet pidettiin täysin ympäristöstä eristettynä kunnes kasvattivanhemmat katsoisivat hänen täyttäneen seuraelämälle asetettavat vaatimukset. Tytöstä tuli sulkeutunut ja synkkämielinen, mikä kiinnitti vierailevien sukulaisten huomiota. Kuultuaan tästä Yolandan isä ilmestyi yllättäen Loviisaan joulun jälkeen 1836 ja haki tyttärensä takaisin oman perheensä luo.

   Yhdeksän tai kymmenen vuoden iässä Yolandan toinen hartia kipeytyi pahasti ja hänen todettiin kasvavan kieroon. Tyttö paran oli alistuttava mitä kivuliaimpiin hoitoihin selän oikaisemiseksi. Hänen piti esimerkiksi maata tuntikausia lattialla kädet lankkuun sidottuina ja hänen jalkojaan vedettiin niin voimakkaasti kuin vain aikuinen jaksoi. Vain pieni pehmuste laitettiin pään alle. Yolanda on itse kertonut, miten hirveältä vetäminen tuntui olkapäässä ja nivelissä. Usean vuoden ajan Yolanda suoritti sairausvoimistelua Otta-nimisen Yliopiston voimistelulehtorin johdolla. Opettajalla ei ollut mitään opintoja tai käsitystä sairausvoimistelusta tai kieroon kasvamisen hoidosta. Hän teetti mielivaltaisesti vain muutamia harvoja käsi- ja muita liikkeitä. Oli selvää, ettei mitään näkyvää parannusta tapahtunut, vaan Yolandan vamma paheni entisestään, niin että se pystyttiin enää vaivoin kätkemään pukuihin tehdyillä laskoksilla.

   Helsingissä ei tuohon aikaan vielä ollut tytöille koulua ja Yolandan ja perheen muitten tyttöjen koulutus hoidettiinkin kotiopettajien avulla. Lopetettuaan koulunkäyntinsä 15-vuotiaana Yolanda lähetettiin vuodeksi tätinsä perheeseen Vaasaan totuttautumaan seuraelämään. Yolandan miellyttävä ja iloinen luonne sekä kaunis lauluääni tekivät hänestä pidetyn henkilön niissä piireissä missä hän liikkui. Itse hän on kertonut kuinka hän siirsi syrjään elämän vakavat asiat ja velvollisuudet ja miten into erilaisiin huvituksiin kasvoi tuona aikana. 16-vuotiaana ripille pääsyn aikoihin Yolanda alkoi tuntea Jumalan tekevän työtään hänen sydämessään. Elämäkerrassa Otto kertoo yksityiskohtaisesti Yolandan elämän käännekohdasta. Talvella 1843 tapahtui nimittäin ratkaiseva käänne, joka määräsi Yolandan koko loppuelämän sisällön. Eräässä nuorille järjestetyissä tanssiaisissa Yolanda meni sivuhuoneeseen levähtääkseen juuri päättyneen valssin jälkeen. Huoneessa hän näki taulun Jeesuksesta kävelemässä vetten päällä
taivaallisen valon loisteessa ja lievästi moittien katselevan veteen vaipuvaa Pietaria ojentaen tälle auttavan kätensä. Tällöin Yolanda koki niin voimakkaan uskonnollisen heräämisen, että vaipui pyörtyneenä lattialle. Tullessaan tajuihinsa hän koki suurta tuskaa sielussaan ja tunsi Jumalan kutsuvan häntä. Tämän jälkeen Yolanda ei koskaan enää osallistunut maallisen elämän iloihin ja houkutuksiin. Yolandan kokema herätys ei ollut mikään irrallinen ilmiö, sillä Vaasan koulun yläluokilla oli jo parin vuoden ajan vaikuttanut voimakas herätysliike. Se oli syntynyt apulaispappi Olof Helanderin voimakkaasta julistuksesta, joka sai vastakaikua erityisesti nuorison piirissä. Helander uhkaili surutonta maailmaa ja nimikristityitä helvetin tulella sekä esitti herännäisyyden vaatimuksen ”joko - tai”. 

   Yolandan vanhemmat eivät ymmärtäneet hänen uutta elämänasennettaan, vaan pitivät sitä murrosikäisen hurmoksena ja oikutteluna ja yrittivät eri tavoin saada tytärtään luopumaan ajatuksistaan. Tyttö jatkoi kuitenkin määrätietoisesti valitsemallaan tiellään elämänsä loppuun saakka. Hän alkoi viettää aikaansa muitten heränneitten kanssa, jotka kokoontuivat hengellisiin seuroihin. Näitä seuroja pidettiin usein Espoon pappilassa kirkkoherrojen von Essen ja Hildén aikoina.

   Heränneitten tilaisuuksissa Yolanda tutustui Otto Hjeltiin. He eivät aluksi kiinnittäneet toisiinsa huomioita, mutta eräässä tilaisuudessa 15. joulukuuta 1846 he keskustelivat syvällisesti ja silloin syttyi molemminpuolinen rakkaus. Otto oli jo filosofian lisensiaatti, mutta jatkoi edelleen opintojaan lääketieteellisessä tiedekunnassa. Otto oli vakavamielinen mies, joka ei viihtynyt ikäistensä iloisessa seurassa eikä osallistunut paljoakaan ylioppilaselämään. Henkisenä ystävänään yliopistolla hänellä oli Lars Stenbäck, runoilija, pappi ja eräs suomalaisen herännäisyysliikkeen keskeisiä vaikuttajia. Otto tutustui myös toiseen herännäisvaikuttajaan Niilo Kustaa Malmbergiin ja tapasi myös karismaattisen johtajan Paavo Ruotsalaisen. Tätä kautta Otto tutustui joihinkin muihinkin pietisteihin lukeutuviin opiskelutovereihin ja alkoi kulkea heidän seuroissaan, joissa hän Yolandankin sitten tapasi.

   Yolanda oli Ottoa kolme vuotta nuorempi. Hän oli musikaalinen, iloinen ja reipas ja hänet tavanneet henkilöt mainitsivat aina hänen erityisen kirkkaan katseensa. Molemminpuolisesta kiintymyksestä huolimatta aiottu avioliitto ei edistynyt mutkattomasti. Eräs ystävätär kiinnitti huomioita Yolandan heikkoon ruumiinrakenteeseen ja neuvoi häntä luopumaan avioliittoajatuksesta. Yolanda kysyi neuvoa myös Niilo Kustaa Malmbergilta. Heränneitten piirissä ilmeisesti oli tapana tällaisissakin asioissa kääntyä hengellisen neuvonantajan puoleen. Malmberg oli toiminut pappina Pohjanmaalla, mutta hänet oli pantu viralta Kalajoen käräjillä lahkolaisuudesta ja hartausseurojen pitämisestä. Näinä aikoina Malmberg hoiti pitäjänapulaisen virkaa Lapualla ja hänen kotinsa oli herännäisyyden keskuspaikka Suomessa. Malmberg neuvoi Yolandaa unohtamaan avioliittohankkeet. Yolandan omien vanhempien mielipiteestä ei ole tietoa, mutta joka tapauksessa niillä ei ollut vaikutusta suuntaan eikä toiseen. Otto oli tyrmistynyt kuullessaan Yolandan päätöksestä, mutta sopeutui siihen. Yolanda lähti tuttavaperheen, kappalainen von Essenin, kotiopettajattareksi Ylihärmään eivätkä nuoret kahteen vuoteen olleet edes kirjeenvaihdossa.

   Mutta Otto ei Yolandaa unohtanut. Lääketieteen opinnot eivät edistyneet ja opiskelun mielekkyys oli poissa. Kevättalvella 1850 Otto uskoutui eräälle ystävälleen ja kertoi kaipaavansa edelleen Yolandaa. Tämä ystävä vapautti Oton toimimaan sydämensä mukaan ja niin Otto lähti matkalle. Mutta ensin oli poikettava Lapualla ja saatava Malmbergin lupa, johon tämä vastahakoisesti suostui. Kihlaus julkistettiin välittömästi Ylihärmän pappilassa ja jo samana kesänä vietettiin pienimuotoiset häät Yolandan vanhempien kodissa Helsingissä. Nuoripari perusti ensimmäisen kotinsa Paimioon, josta Otto oli perinyt maatilan. Vasta häiden jälkeen Otto kävi esittelemässä nuorikkonsa Turussa asuville sisaruksilleen. Oton veljet totesivat tapaamisen jälkeen: ”Kyllä sinä olet saanut hyvän vaimon, mutta ei hän ole tästä maailmasta.” Epäilyt Yolandan soveltuvuudesta avioliittoon jäivät aikaa myöten omaan arvoonsa; Yolanda synnytti 20 vuoden aikana yksitoista lasta, joista kahdeksan eli täysi-ikäisiksi.

   Oton opinnot saivat nyt uutta vauhtia, hän sai lääketieteen opintonsa loppuun 1852, sai dosentin paikan yliopistosta, jatkoi opiskelujaan Würzburgissa ja nimitettiin patologisen anatomian professoriksi 1859. Siirtyessään emeritukseksi 1885 hänelle myönnettiin arkkiatrin arvonimi.

   Vastuu kodista, lapsista ja kasvatuksesta jäi Yolandalle. Vuonna 1862 ostettiin tontti Pohjoisranta 14:stä, jolle rakennettiin oma talo, jossa oli iso sisäpiha ulkorakennuksineen. Isot tilat perhe tarvitsikin, koska taloudessa oli palveluväki mukaan lukien suurimmillaan 18 henkilöä. Kodin henkeä hallitsi Yolandan uskonnollisuus. Joka päivä perheen jäsenet ja palvelusväki kokoontuivat sekä aamu- että iltahartauteen. Lisäksi pidettiin raamattuseuroja, joissa kaikuivat Siionin virret. Tanssi oli kielletty, musiikki oli lähinnä hengellistä samoin kuin ilmeisesti kirjallisuuskin. Henki ei kuitenkaan ollut ahdasmielinen eikä synkkä, johtuen varmaan Yolandan valoisasta ja ystävällisestä persoonasta. Lapsille ei myöskään asetettu jyrkkiä rajoja ja koska asuttiin keskellä Helsinkiä, niin he eivät saaneet vaikutteita vain kodistaan. Jotkut lapsista ovat kylläkin omissa muisteluissaan kertoneet kokeneensa kodin ilmapiirin ahdistavana. Tällaista ei voi lukea Oton kirjoittamassa elämäkerrassa. Hänen antamansa kuva Yolandasta ja kodin hengestä on hyvin ihanteellinen ja kunnioittava. Yhdessä kohdassa Otto tosin esittää kysymyksen: vastaako hänen kuvauksensa todellisuutta, eikö Yolandan elämästä löydy mitään varjoja? Otto vastaa, että siitä tietävät vain Yolanda itse ja Herra.

   Yolanda kuoli 1888 Lepolassa 61-vuotiaana. Otto eli tämän jälkeen vielä pitkään ja kuoli 90-vuotiaana vuonna 1913.

   Lepolaa ei enää ole, paikalla on nykyään Seurakuntaopisto. Yolandan muistoa pidetään opistolla kuitenkin elossa siten, että puutarhassa on Yolandalle nimetty, tuijapuitten ympäröimä hiljentymispaikka.

tiistai 5. marraskuuta 2019

Gelderland Hollannin geneettisellä kartalla



   Hollannissa on äskettäin julkaistu tutkimus The Dutch Y-chromosomal landscape, jossa selvitettiin miten miesväestön Y-kromosomien haploryhmät jakautuvat maantieteellisesti. DNA-näytteitä kerättiin 2.085 hollantilaiselta mieheltä, jotka oli valittu siten, että he jakautuvat maantieteellisesti suunnilleen samoin kuin koko maan 8,5 miljoonan suuruinen miesväestö. Tällä pyrittiin siihen, että tutkimuksella saadut tulokset ovat sovellettavissa koko väestöön.

   Tutkitut miehet luokiteltiin 32 haploryhmään, joista yksi on sama kuin Suomen Hjelt-suvun miehillä (R1b-P312). Tutkituista miehistä 8,5 % kuului tähän ryhmään, joka vastaa n. 700.000 miestä koko Hollannin väestöstä. Ylläolevasta kartasta käy ilmi, että haploryhmän R1b-P312 alueellisessa jakaumassa on kaksi erillistä keskittymää: toinen noudattaa suunnilleen Gelderlandin provinssin rajoja ja toinen käsittää Pohjois-Brabantin provinssin Hollannissa ja jatkuu Belgian rajan yli Flanderiin. Näillä alueilla haploryhmä P312:n osuus miesväestöstä on korkeimmillaan 12,5 - 14,7 % kun se rannikolla laskee 1,6 - 5,9 %:iin.

   Olen karttaan lisännyt Gelderlandin provinssin rajat sekä aiemmin Gelderlandiin kuuluneen Geldernin kaupungin, joka nykyään sijaitsee Saksan puolella rajaa. Nämä kaksi paikannimeä mainittiin vielä 1800-luvun lopulla sukutraditiossamme seutuina, joilta Hjelttien esi-isät ovat lähteneet Pohjois-Saksan ja Ruotsin kautta Suomen Turkuun. Hollannin geneettinen kartta ja sukutraditiomme sopivat hyvin yhteen. Yksinään tämä seikka ei tietenkään todista mitään, mutta siitä tuli yksi ranskalainen viiva lisää listalle, jossa luetellaan sukumme hollantilaiseen alkuperään viittaavia tekijöitä. Aikaisemmin olen kirjoittanut niistä kolmessa artikkelissa (Gelderland ja Onko Geld=Hjelt ja Pakolaiset Tukholmassa).

keskiviikko 9. lokakuuta 2019

Sjöfarare




   Det har hunnit gå 25 år sedan Marianne Riska-Nordqvist höll ett föredrag om sjöfararna i släkten Hjelt. Marianne hade samlat ihop material och även lyckats intervjua sådana sjöbjörnar, som hade seglat med stora segelfartyg på världshaven. Det är väldigt värdefullt att man har kunnat dokumentera sådana här släkttraditioner. Deras värde har bara vuxit med åren. (Läs här.


perjantai 20. syyskuuta 2019

Aleksis Kivi Otto Hjeltin potilaana




   Isoisältäni Arthur Hjeltiltä on perheessämme kulkenut perintönä oheinen Albert Gebhardin grafiikanlehti, josta on käytetty nimeä ”Mietteliäs Aleksis Kivi”. Elävää Kiveä Gebhardilla ei kuitenkaan ole ollut mallinaan, koska työ on valmistunut 1920-luvulla. Perheessämme on aina kerrottu taulun hankitun sen takia, että Aleksis Kivi oli aikoinaan Otto Hjeltin potilaana. Näistä kahdesta miehestä kirjoitetuissa elämäkerroissa potilassuhde on yleensä mainittu, kuitenkin melko kursorisesti. Minulle kirjoituksista on jäänyt sellainen kuva, että Aleksis Kivi olisi ollut Otto Hjeltin hoidossa Lapinlahden sairaalassa. Tämän takia joitakin vuosia sitten minä puolestani kävin mietiskelemässä siinä potilashuoneessa, jossa Aleksis Kivi asui Lapinlahden aikanaan.


Albert Gebhard: Mietteliäs Aleksis Kivi

   Tuoreessa Aleksis Kiven elämäkerrassaan (Saapasnahkatorni, 2018) Teemu Keskisarja kertoo Aleksin sairaala-ajasta vähän tarkemmin ja huomasinkin, että Lapinlahden sijaan minun olisi pitänyt käydä mietiskelemässä Unioninkadulla, jossa silloisen Uuden Klinikan rakennukset sijaitsevat (nyk. Suomen Pankin toimistotalo Unioninkatu 33). Sinne sairas Aleksis Kivi toimitettiin huhtikuussa 1871 Siuntion Fanjunkarsista, kun Charlotta Lönnqvist ei enää pystynyt pitämään kirjailijaa luonaan. 


   Ylilääkäri, patologisen anatomian professori Otto Hjelt silmäili potilaan. Uusi Klinikka keskittyi sisätauteihin, myös päänsisäisiin. Hjelt huomasi, että litteratör Alexis Stenvallilla oli melankolia niin kuin suunnilleen puolella Suomenmaan mielisairaista. Hjelt oli kiinnostunut vesikylvyistä, mutta tähän tapaukseen hän määräsi farmakologisemmin kloraalia, morfiinia, ulostus- ja yskänlääkettä, ehkä myös salvoja sekä Karlsbadin suolaa ja jodia. ...


Otto Hjelt 1871


   Kivi oli koeajalla Klinikassa, joka ei takertunut kroonikkoihin. Hän viipyi 35 vuorokautta, joista 35 markan laskun maksoi J. V. Snellman. Kivi siirrettiin 31. toukokuuta Lapinlahden mielisairaalaan. Veljiltä ei kysytty ... tieto tuli Charlottallekin vasta viikkojen päästä järkytyksenä. ... [Lapinlahden] hoiturit olivat täysin kouluttamattomia ja käytännössä vartijoita. Alimiehitys yritti hillitä hulluja kovilla otteilla ja pelkäsi itsekin henkensä puolesta. (Teemu Keskisarja)

   Lapinlahdessa Aleksis Kivi oli ylilääkäri Thiodolf Saelan’in hoidossa. Keskisarjan mukaan se ei siis ollutkaan Otto Hjelt, joka hoiti Aleksis Kiveä vesikylvyillä, kuten monissa kirjoituksissa annetaan ymmärtää. Sen sijaan Lapinlahti makuutti potilaitaan kylmissä vesialtaissa verkon alla. Saelan piti muistikirjaa, josta voi lukea taudinmäärityksen: Melancholia chronicus. Aleksille ei kukaan ollut lunastanut Lapinlahdessa elinkautispaikkaa ja kun Saelan totesi parantumattomuuden, tuli yhdeksän kuukauden hoitojakson jälkeen lähtö huokeampiin olosuhteisiin. 

   Karkauspäivänä 29. helmikuuta 1872 Alpertti Stenvall lähti Lapinlahteen hakemaan veljeään. Hän oli Nurmijärven kunnan kanssa sopinut viidestä ruistynnyristä ottavansa Aleksin mökkiinsä Tuusulassa ja huolehtivansa veljensä ravinnosta ja vaatetuksesta. Vieraista Aleksi ei pitänyt eikä heitä Alpertin mökin ankeuteen ollut tunkeutumassakaan. Tuusulassa Aleksista tuli jälleen professori Otto Hjeltin potilas. Lepolasta vajaan neljän kilometrin päästä Hjelt poikkesi potilaskäynneillään Stenvallin mökillä. Joulukuussa 1872 Aleksi joutui lavantaudin ja keuhkokuumeen kouriin, joitten takia Otto Hjeltin käynnit Aleksin luona varmaankin tihenivät. Aleksi menehtyi uudenvuodenaattona 1872. 

keskiviikko 21. elokuuta 2019

Alajärven Jokela-suvun yhteys Hjelt-sukuun


   Miesten Y-kromosomeista tehdyissä DNA-testeissä minua lähimmät neljä miestä ovat: kaksi Hjelt-sukuun kuuluvaa miestä ja kaksi alajärveläisen Jokela-suvun miestä. Seuraavat osumat ovatkin sitten kaukaisempia tapauksia Ruotsista. Testit ennustavat meidän viiden miehen yhteisen esi-isän eläneen 1750-luvulla. Erittäin hyvä ennuste, koska meidän kolmen Hjeltin yhteisen esi-isän tiedetään olevan Niklas Hjelt (1739-1808). Virhemarginaalikin huomioiden se tarkoittaa, että myös Jokela-suvun miesten täytyy sukunimestään huolimatta kuulua Hjelt-sukuun. Toinen näistä miehistä on Hannu Pesola, joka seuraavassa kertoo tarkemmin miten sukujen välinen yhteys on todennettu ja miksi hän sukunimestään huolimatta kuuluu Jokela-sukuun ja sitä kautta Hjelt-sukuun.


Hannu Pesola:

   ”Hjelt-Blogin artikkelissa ”Missä kaikki ovat?” (2015) Erkki Hjelt kirjoitti geneettisestä sukupuusta, jossa minäkin olen mukana. Kirjoituksessa todettiin, että isäni sukua ei tunneta. Vuosi sitten asia sai uuden käänteen, kun sain pitkään kestäneiden tutkimusten jälkeen selville biologisen isäni.

   Olen Hannu Pesola s. 7.12.1951 Turussa. Asun Raahessa vaimoni Leenan kanssa. Meillä on kolme poikaa, jotka asuvat Vantaalla, Oulussa ja Hämeenkyrössä. Lapsenlapsia meillä on kolme. Olemme olleet kolme vuotta eläkkeellä.

   Kaupalliset ja THL:n DNA-testit ovat olleet ratkaisevan tärkeitä tutkimustyössäni, koska tiedot isästäni olivat vähäiset. Äitini kertoman mukaan hän tapasi isäni vain kerran Turun Pahaniemessä. Hän ei tiennyt nimeä eikä osoitetta. Hänellä oli muistikuva isäni nenän pienestä poikkeavuudesta. Syntymäni jälkeen äitini muutti vanhempiensa luokse ja isyysasia jäi selvittämättä.

   Ensimmäisen kosketuksen isälinjaani ja Hjelt-sukuun sain v. 2013 Y-DNA testissä. Kaksi vuotta myöhemmin varmistui isälinjani yhteys Etelä-Pohjanmaan Hjeltteihin. Ennusteen mukaan yhteinen esi-isämme on n. 8 sukupolven päässä.

   Kaksi vuotta sitten aloin tutkia tarkemmin ns. DNA-serkkutestin osumia. Tätä autosomaalista DNA-testiä käytetään sukulaisuuksien selvittämiseen sekä biologisen isän että biologisen äidin kaikista sukuhaaroista. DNA-näytteen antaneet henkilöt tallentavat usein myös sukupuunsa järjestelmään. Tarkastelin neljän isäni sukuun kuuluvan testatun henkilön sukutietoja. Heidän sukulaisuutensa minuun oli ennustettu n. 4. serkuksi. Heillä kaikilla oli sukupuu ja he olivat isäni suvun parhaita osumia. Kaksi testattua asui Minnesotassa, yksi Michiganissa ja yksi Alajärvellä. Heidän suvuilleen saatiin yhteiset esivanhemmat, 1700-luvulla syntyneet Erkki ja Liisa Honkaniemi Alajärveltä.

   Seuraavaksi jatkoin tutkimista sillä oletuksella, että Honkaniemet ovat myös minun esivanhempiani isäni kautta. Sain käyttööni laajan sukutietokannan heidän suvustaan. Sitä hyväksi käyttäen ja aiemmin saamiani Turun Pahaniemen henkikirjoitustietoja vertailemalla löytyikin äitini ikäinen mies, jonka nimi oli myös Honkaniemen sukupuussa. Syyskuussa 2017 otin yhteyttä miehen tyttäreen ja sain kuulla, että hänen isänsä oli juuri edesmennyt ja hautajaiset olivat tulossa.

   Keväällä 2018 valmistui em. miehen 1. serkun DNA-testi. Testin mukaan meidän sukulaisuutemme on myös 1. serkun tasoa. Tämä todisti sen, että olin viimein löytänyt isäni suvun. Viime syyskuussa valmistui THL:n isyystesti, jossa todettiin isäni löytyneen yli 99,999 % varmuudella. Isäni näyte saatiin biopankissa säilytettävästä kudoksesta. Näin olin löytänyt itselleni myös siskopuolen ja monia muita isäni puolen sukulaisia.

   Isäni suku on alajärvinen Jokela-suku. Jokela-suvun tiedossa oleva isälinja alkaa Kalle Vihtori Jokelasta (s. 1876 Alajärvellä), joka on isäni isoisä. Hän syntyi aviottomana poikana Talvitie-nimisessä talossa ja sai äitinsä sukunimen Jokela. Kallen elämänvaiheet liittyvät kiinteästi Alajärven pappilaan Kaupinniemeen, jossa hän asui, työskenteli ja kasvatti perheensä. Hän toimi myös seurakunnan haudankaivajana.

   Vaikka Kalle Vihtori Jokelan ja hänen jälkeläistensä geneettinen yhteys Hjelt-sukuun on todennettu, niin hänen isäänsä ei pystytä nimeämään. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole monta, koska tiedämme, että geneettisesti ja olosuhteet huomioiden muita mahdollisuuksia Kalle Vihtorin isäksi ei ole kuin joku Alajärven kappalaisen Karl Wilhelm Hjeltin pojista.”

tiistai 13. elokuuta 2019

Leevin pojat - ripaus suomenjuutalaisten historiaa

   Levin

   1790-luvulla Turkuun saapui kaksi juutalaista veljestä, poikamiehiä vielä kumpikin. He olivat syntyneet Dömitzin kaupungissa Mecklenburgissa. Vanhempi oli 26-vuotias Meier Levin ja toinen hänen kolme vuotta nuorempi veljensä nimeltään Selig Levin. Isä Samuel Levin oli hänkin lähtenyt kotiseuduilta ja eli kauppiaana Tukholmassa. Nimi Levin on itäeurooppalainen muoto juutalaisesta nimestä Levi. Nimi tulee Vanhasta Testamentista, jonka mukaan Jaakobin pojan Levin (suomalaisittain Leevi) jälkeläisistä muodostui Israelissa Levi-niminen heimo. Samuel Levinin suomalaisten jälkeläisten sukutaulut puolestaan löytyvät täältä. Dömitzin kaupungin juutalaisten historiasta lue tästä.

   Kustaa III:n aikana juutalaisten oloja oli helpotettu Ruotsissa. Vuonna 1782 annettu Judereglementet antoi juutalaisten vapaasti harjoittaa uskontoaan ja toimia tietyissä tarkoin määritellyissä ammateissa. Muuten säännökset sisälsivät juutalaisten elämää rajoittavia määräyksiä, mm. avioliitto oli sallittu vain juutalaisten kesken. Meier ja Selig Levinin ilmestyminen Turkuun on kuitenkin sikäli erikoista, että määräysten mukaan juutalaisten sallittiin asua vain Tukholmassa, Göteborgissa tai Norrköpingissä. Meier Levinistä on säilynyt tieto hänelle myönnetystä yhden vuoden passista. Se voi tarkoittaa, että niin pitkään kuin he tunnustivat juutalaista uskontoa, heidän oleskelunsa Turussa ei voinut olla vakituista. Oli miten oli, mutta Turkuun he olivat selvästi päättäneet jäädä.


   Levison

   Selig Levin luopui juutalaisuudesta pian Turkuun tulonsa jälkeen ja hänet kastettiin kristinuskoon 23-vuotiaana. Samalla hän muutti juutalaisen nimensä vähemmän juutalaiseksi Pehr Magnus Levisoniksi.


   17.11.1797 döptes juden Selig Levin och fick i döpet namnet Petter Magnus. Testes: Herr Presidenten och Commendeuren Lars Wilhelm Lode, Biskopen och Commendeuren Herr Jacob Gadolin, hofsrätterådet Eric Wallén, Lagmannen Herr Fridric Synnerberg, Domprosten Herr Christian Cavander, handelsmannen Michael Rosendahl, do. Thomas Planman, hofsrätterådet herr Eric Walléns fru Catharina Gerkman, lagmannen Herr Synnerbergs fru Gustava Helena Pipping, 

handelsmannen Rosendahls hustru Ulrica Troman, Demoiselle Fridrika Planman. (Turun ruotsalaisen seurakunta, kastettujen luettelo)

   Kasteen jälkeen Pehr Levis
on oli esteetön vihittäväksi, mikä tapahtuikin jo kuukauden kuluttua 26.12.1797 turkulaisen kauppiaan tyttären Eva Sofia Renströmin kanssa Lemussa Hannulan säterillä. Merkittävässä asemassa olevien kastekummiensa ja avioliittonsa myötä Levisonin ”kotoutuminen” Turun säätyläispiireihin tapahtui nopeasti. Ensimmäisten lasten kummien joukossa oli kruununvouteja, porvareita, kauppiaita ja käsityömestareita. Aluksi hän toimi korukauppiaana (nipperhandlare), sitten kauppiaana ja myöhemmin sotakamreerina (armeijassa talousasioista vastaavan yksikön päällikkö). Kaiken kaikkiaan Pehr Levison sai neljätoista lasta; kahdeksan ensimmäisen vaimonsa kanssa ja jäätyään leskeksi vuonna 1815 vielä kuusi lasta toisen puolisonsa inspehtorin tyttären Serafia Maria Bangen kanssa. 

   Pehr Magnus Levisonin kolme poikaa solmi avioliiton Hjelt-sukuun kuuluvien tyttärien kanssa; kaksi veljestä merikapteeni Fredrik Wilhelm Hjeltin (se Turun Hjelt-talon rakentaja) kahden tyttären kanssa ja kolmas veli näiden tyttärien serkun kanssa (kaupunginkasööri Johan Gustav Hjeltin tytär). Niinpä merkittävä osa myöhemmin eläneistä Levison-suvun jäsenistä kuuluu myös Hjelt-sukuun ja tämän artikkelin julkaisu Hjelt-Blogissa on perusteltavissa.


   Meyer/Meijer

   Ennen Turkuun tuloaan Meijer Levin opiskeli Königsbergin yliopistossa vielä vuonna 1794, mutta mitään tutkintoa hän ei suorittanut. Turun Akatemian ruotsalaisen osakunnan jäseneksi Levin otettiin vuonna 1799 ja kotipaikaksi oli merkitty Tukholma. Vuotta myöhemmin hän muutti nimensä muotoon Friedrich Anton Meyer, mutta juutalaisuudesta hän ei vielä silloin luopunut.

   Dahlströmin turkulaisessa hakemistokortistossa yhtenä otsakkeena on ”Judiska frågan”. Ennen vuotta 1810 juutalaiskysymys Turussa näyttää käytännössä liittyvän Meijer Leviniin. Turussa ja koko läänissä ei hänen lisäkseen vuonna 1806 asunutkaan kuin kaksi muuta juutalaismiestä. Maaherran tehtävänä nimittäin oli valvoa läänissään asuvia juutalaisia ja pitää heistä luetteloa. Konsistori ja lääninhallitus joutuivat Meier Levinin anomuksia käsitellessään ensimmäistä kertaa soveltamaan vuoden 1782 juutalaismääräyksiä käytännössä. Konsistori myönsi vuonna 1802 Meierille luvan toimia Akatemian saksankielen opettajana, lehtorin arvo hänelle myönnettiin vuonna 1812. Konsistori katsoi, etteivät juutalaisille määrätyt rajoitukset koskeneet yliopistossa opettamista. Sen sijaan lääninhallitus ei myöntänyt Meierille lupaa kirjapainon perustamiseen.

   Meyer luopui juutalaisuudestaan vuoteen 1810 mennessä, jolloin hän meni naimisiin merikapteenin tytär Gustava Juliana Hasseliuksen kanssa. He saivat seitsemän lasta, jotka kaikki käyttivät sukunimestään muotoa Meijer. Vuonna 1813 hän saattoi ryhtyä kirjakauppiaaksi, jota hän jatkoi myös Turun palon jälkeen muutettuaan Helsinkiin vuonna 1828.

   Vuonna 1814 Meyer tutustui arkkitehti Carl Ludvig Engeliin, joka ensimmäiset Suomen vuotensa vietti Turussa. Engeliä koskevissa elämäkertakirjoituksissa Meyerin mainitaan olleen arkkitehdin tärkein ystävä Suomessa. Ystävyys jatkui Meyerin kuoleman jälkeenkin perheitten seuraavan sukupolven keskuudessa

sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Lääkäri Otto Yelt



                                                                             (Artikkeli on ladattavissa täältä)

Farmari puutavarayhtiön palveluksessa (Georgetown, South-Carolina 1901-09)

   Otto Jonatan Hjelt (1853-1918) oli vuonna 1897 perustetun Maanviljelys- ja Teollisuuspankin perustaja ja pääjohtaja. Kun pankki joutui selvitystilaan, Hjelt pakeni syksyllä 1901 yllättäen Amerikkaan ja jätti velkansa ja perheensä sukulaistensa hoidettaviksi. Seuraavana kesänä puoliso Mimmi Hjelt anoi raastuvanoikeudelta pesäeroa poismuuttaneesta miehestään. Ensimmäiset vuodet Yhdysvalloissa olivat hyvin vaikeat. Otto Hjelt lähetti kirjeitä ja sähkösanomia pyytäen rahaa, usein isältään.

   Otto Hjelt sai työtä palkkakonttorin päällikkönä (paymaster) Atlantic Coast Lumber-nimisessä puutavarayhtiössä, jolla oli suuret sahalaitokset Etelä-Carolinassa Georgetownista vähän länteen. Sieltä hän oli ostanut farmin Sampit-nimisestä taajamasta. Hampurista New Yorkiin lähteneen laivan matkustajaluetteloon elokuussa 1909 Otto Yelt oli ilmoittanut ammatikseen farmer.

   Otto Hjelt oli tullut Yhdysvaltoihin jäädäkseen. Asuttuaan vuoden Etelä-Carolinassa hän laittoi vireille kansalaisuushakemuksen nimellä Otto Jonatan Yelt. Olikohan syynä nimenmuutokseen yritys pysyä velkojien tavoittamattomissa? Kansalaisuuden hakeminen oli pitkä prosessi, se myönnettiin Otto Yeltille lopulta 5.6.1911.

   Asuttuaan vuoden yksin, Otto Yelt sai seuraa; hänen poikansa Otto Wilhelm (William) keskeytti koulunkäyntinsä Suomalaisen Yhteiskoulun kuudennella luokalla ja matkusti lokakuussa 1902 isänsä perään Amerikkaan. William sai työpaikan sähkölaitteita valmistavasta tehtaasta. Huhtikuussa 1905 hän sairastui malariaan ja menehtyi parissa päivässä vain 20-vuoden ikäisenä. William sai viimeisen leposijansa Elmwoodin hautausmaalla Georgetownissa. (Nekrologi löytyy täältä.)

   Otto Hjeltin kuudesta lapsesta William oli neljäs kuollut. 1880-luvulla Bordeauxissa Otto Jonatan oli jo haudannut kaksi tytärtään alle vuoden ikäisinä. Williamin vanhempi sisko Sylvia oli kokenut perheen taloudelliset vaikeudet jo ennen konkurssia erittäin raskaasti. Isän pako Amerikkaan ja perheen hajoaminen johtivat lopulta sairastumiseen ja Sylvian kuolemaan vuonna 1903 vain 22-vuotiaana (Esther Hjelt-Cajanus). Elossa olivat enää Liisa (s. 1886) ja Kaarlo (s. 1889). Liisa meni myöhemmin naimisiin ja ainoana Otto Jonatanin lapsista sai kaksi lasta ennen kuolemaansa 30-vuotiaana. Kaarlon kohtalona oli joutua 28-vuotiaana punakaartilaisten teloittamaksi Korian sillalla huhtikuussa 1918, vain kolme kuukautta isänsä kuoleman jälkeen. (lue tästä)



Lääketieteen tohtori (Atlanta, Georgia 1910-12)

   Valmistuttuaan ylioppilaaksi vuonna 1870 Otto Jonatan Hjelt lähti seuraamaan isänsä jälkiä ja aloitti lääketieteen opiskelut Helsingissä. Sairastuttuaan hän jouti kuitenkin keskeyttämään opintonsa viiden vuoden jälkeen ja oleskelemaan ulkomailla pitkään. Amerikassa Otto päätti suorittaa opintonsa loppuun Atlantan Medical Collegessa (v:sta 1915 Emory University School of Medicine). Ilmeisesti opinnot Helsingissä laskettiin hyväksi, koska jo vuoden 1911 toukokuussa hän oli suorittanut lääketieteen tohtorin tutkinnon 57-vuoden iässä. Tästedes hän oli Dr. Otto Yelt ammattinaan physician. Valmistumisensa jälkeen hän vietti kolme kuukautta Pariisissa uusiin serologisiin menetelmiin perehtyen. Syyskuussa 1911 hän oli taas Atlantassa, jossa aloitti ”tuottavan praktiikan”. 


   Vuonna 1912 Atlantassa Otto Yeltille sattui naapuriensa kanssa pieni välikohtaus, josta kirjoitettiin lehdessäkin (lue tästä). (Lehtiartikkelissa Otto oli virheellisesti mainittu saksalaiseksi professoriksi.)


Lääkäri (Colfax, Iowa 1912-15)

   Vuonna 1912, ilmeisesti syksyllä, Otto Yelt astui tohtori C. M. Porterin palvelukseen pienessä Colfaxin kaupungissa Iowassa. Porter omisti kaupungissa hyvin varustetun ja menestyvän sairaalan Colfax General Hospital, jonka laboratoriossa Otto Yelt työskenteli. Aikanaan tohtori C.M. Porter kirjoitti alaisestaan muistokirjoituksen:

   Doctor Yelt was a gentleman and physician of extraordinary character and qualifications. He was a man whose work was entitled to consideration, but whose retiring disposition prevented his getting the credit that his work entitled him to. He was a graduate of the University of Helsingfors, Finland, and had been a student under Rollier of Switzerland. He was especially well qualified as a technical laboratory research and diagnostic worker. During the year 1915 the American Medical Journal offered a prize for the best essay of a limited number of words dealing with the subject of Tuberculosis. Doctor Yelt entered this competition and was awarded second position with the explanation that his thesis did not deal liberally enough with his personal observations and conclusions. The fact is that Doctor Yelt avoided injecting his article with the personal pronoun of the first person because as he interpreted the subject given him, he was to write purely of the scientific phases of the subject. As to personal observations he of course with Rollier and others could have more than qualified against the ruling of the committee of judges on this particular defect.
(Journal of the Iowa State Medical Society, 1918)

   Vielä sata vuotta myöhemmin paikallinen lehti Iowassa kirjoitti artikkelin Otto Yeltistä. Artikkeli on siitä mielenkiintoinen, että siinä siteerattiin leskeksi jääneen Rita Yeltin lähettämää kirjettä, jossa hän kertoo miehensä kuolleen Toulousessa tammikuussa 1918. (Newton Daily News 8.11.2018, lue tästä).


Tuberkuloosin helioterapeuttinen hoito

   Tohtori Porter kertoo kirjoituksessaan Otto Yeltin tuberkuloosin hoitoa käsittelevästä artikkelista vuodelta 1915. Porter mainitsee myös, että Otto Yelt olisi ollut oppilaana helioterapeuttisen hoitomenetelmän (auringonvalohoito) uranuurtajan Auguste Rollierin luona. Tästä ei ole ollut aikaisemmin mitään tietoa ja herääkin kysymys milloin Otto Yelt on voinut vierailla Rollierin klinikalla Leysinissä Sveitsissä. Klinikat alkoivat toimintansa vuonna 1903 ja Rollier kirjoitti hoitomenetelmän tuloksista ensimmäisen kerran kirjassaan Die Heliotherapie der Tuberkulose vuonna 1913. Otto Yeltin tiedetään vierailleen Euroopassa vuonna 1909, mutta hän tuskin kävi silloin klinikoilla, koska oli vielä farmari Etelä-Carolinassa eikä ollut vielä aloittanut lääketieteen opintojaan Atlantassa. Seuraavan matkan aikana touko-elokuussa 1911 Otto oli jo tohtori ja lehtitietojen mukaan hän tutustui uusiin serologisiin menetelmiin Pariisissa. Tähän yhteyteen olisi hyvinkin mahtunut muutaman viikon mittainen vierailu Rollierin klinikoilla Sveitsissä.

   Otto Yeltin palkittu artikkeli tuberkuloosista käsitteli näin ollen taudin helioterapeuttista hoitoa. Se herätti suurta huomioita ja keskustelua hoidon puolesta ja vastaan. Ymmärtääkseni Porterin mielestä Yelt ja Rollier olisivat voineet rohkeammin tuoda esiin helioterapeuttista hoitoa tukevat havaintonsa eivätkä välittää siitä, etteivät osanneet selittää hoidon tehoa tieteellisesti.


   Otto Yelt oli molemmilla Euroopan matkoillaan ilmeisesti tavannut nuoruudenystävänsä Rita Gayn Ranskassa. Esther Hjelt-Cajanuksen mukaan Oton perhe oli Bordeauxin vuosien aikana 1878-1886 ystävystynyt nuoren sveitsiläisen neitokaisen Marguerite Gayn eli Ritan kanssa (s. 1865). Myöhemmin kävi ilmi, että Otto oli Ritan salaisen ihastuksen kohde. On hyvin mahdollista, että Amerikkaan paettuaan Otto oli kirjeenvaihdossa Ritan kanssa, josta Otto löysi ymmärtäjän ja lohduttajan suurissa vastoinkäymisissään. Heidän yhteydenpitonsa on lisäksi ainoa asia, jolla pystyn selittämään sen, kuinka Otto Yelt vuonna 1911 yleensä tiesi pyrkiä Rollierin klinikoille Sveitsiin. Selvimmin asian voi esittää oheisella kartalla (sitä paitsi artikkeleihini pitää saada aina yksi kartta). Rita Gayn syntymäpaikka ja kotiseutu Sveitsissä oli Aigle, joka sijaitsi aivan Rollierin Leysinin klinikan naapurissa. Rita oli tietenkin tietoinen tuberkuloosin aiheuttamista murheista Oton ja hänen perheensä elämässä. Rita oli varmaan myös tietoinen Rollierin uudesta hoitomenetelmästä, jota ei vielä tunnettu Yhdysvalloissa. Niinpä minun silmissäni Otto ja Rita matkustavat kesällä 1911 yhdessä Sveitsiin tutustumaan Ritan kotiseutuun ja Rollierin klinikkaan.

   Bordeauxin jälkeen Rita Gay eli taidemaalarina Rouenissa. Suuri osa hänen elämästään kului sairasta isäänsä hoitaessa. Olen löytänyt neljä Ritan taideteosta; kolme etsausta Rouenin vanhasta kaupungista ja yksi öljyvärimaalaus (ohessa).

Rita Gay: Chemin de Champagne


Sotilaslääkäri (Toulouse, Ranska 1915-1918)

   Yhdysvalloissa kirjoitettujen nekrologien mukaan Otto Yelt lähti I-maailmansodan puhjettua Eurooppaan ”puolustamaan demokratiaa”. Voi olla niinkin, mutta ratkaisuun vaikutti myöskin avioero Mimmi Hjeltistä ja läheiseksi kehittynyt suhde Rita Gayn kanssa. Otto astui laivasta hyvin tuttuun Bordeauxiin kesäkuun 10. päivänä 1915. Siellä Rita oli melkoisella varmuudella vastassa. Varmaan he kävivät Oton kahden tyttären haudalla. Otto Yelt ilmoittautui lääkäriksi Ranskan armeijaan, mutta varsinaista lääkärin työtä hänen ei annettu tehdä, vaan hän toimi psykoterapeuttina.

   Marraskuussa 1915 Otto ja Rita saapuivat Toulousiin, jossa he aloittivat yhteiselämänsä ja työnsä sotilassairaalassa no 38. Ritan mukaan Oton titteli oli Chief of Service a la Psychotherapeutics. Rita työskenteli samassa sairaalassa sairaanhoitajana. Otto oli silloin 62-vuotias ja Rita 50-vuotias. Heidän vihkimispäivämääränsä ei ole tiedossa, mutta syyskuussa 1917 Rita allekirjoitti Yhdysvaltain kansalaishakemuksensa nimellä Rita Yelt. Hakemuksesta käy ilmi, että aviopari suunnitteli muuttavansa sodan jälkeen Yhdysvaltoihin. Suunnitelma ei koskaan toteutunut, sillä vain runsaan kolmen kuukauden kuluttua Otto Yelt menehtyi aivoinfarktiin.

   Otto Yelt haudattiin sotilaallisin kunnianosoituksin Toulousen sotilashautausmaalle. Haudalla hänen alaisensa totesivat: "Jamais nous ne trouverons un major comme celui". (Koskaan emme tule kohtaamaan hänenlaistaan lääkintämajuria.) Leskeksi jäätyään Rita Yelt muutti Carquiranneen Välimeren rannalla lähellä Toulonia. Rita jatkoi maalaamista sveitsiläisistä taiteilijoista koostuvan ryhmän Stillen im Lande jäsenenä. Vuonna 1929 ryhmä piti näyttelyn Zürichissä, jolloin Rita käytti nimeä Rita Yelt-Gay.

   I-maailmansodassa kohtalo johti Otto Yeltin ja hänen nuoremman veljensä Edvard Hjeltin länsirintaman vastakkaisille puolille. Otto auttoi saksalaisia vastaan taistelleita ranskalaissotilaita, Edvard puolestaan teki pitkälle meneviä sopimuksia Suomen ja Saksan välisestä yhteistyöstä.


Epilogi

   Kun Kansallis-Osake-Pankki vuonna 1989 täytti sata vuotta, pankista haluttiin lähettää delegaatio laskemaan kukkia ensimmäisen pääjohtajan haudalle. Ongelmana oli vain se, ettei Otto Jonatan Hjeltin hautaa tahtonut löytyä mistään. KOP:n uutislehtisessä kerrotaan miten hauta sitten lopulta löytyi viikkoa ennen 100-vuotispäivää suuren sotaveteraanien hautausmaan kryptasta Toulousesta Ranskasta (lue tästä). Niinpä Luxemburgin konttorista lähetettiin kiireesti delegaatio Toulouseen kukkien kera. Otto Jonatan Hjeltin nimi oli arkun päädyssä kirjoitettu Jonatan Yelt-Otto. Oton suomalainen alkuperä ei tilaisuudessa tullut esille: ranskalaiset veteraanit olivat asettaneet kunniavartion Ranskan ja Yhdysvaltain lippujen kera ja Oton arkun päädyssä luki: Mort pour la France le 6-1-1918.


------

Lähteitä

Suomi: 
   Hjelt-Cajanus, Esther: Edvard Hjelt och sekelskiftes Finland. 1953
   Kansallis-News: Tribute to Otto Hjelt. 1989.
   Turun Sanomat 26.9.1911
   Uusi Aura 20.7.1911

Etelä-Carolina: 
   Carolina Field (sanomalehti) 5.10.1905
   Passenger list s/s Saxonia, from Liverpool to New York 28.10.1902
   Passenger list s/s Amerika, from Hamburg 21.8.1909 to New York
   South Carolina Naturalization Records, 1911

Atlanta: 
   Atlanta Constitution (sanomalehti) 22.8.1912
   Atlanta City Directories, 1911, 1912

Iowa: 
   Iowa State Census Collection, 1915
   Jasper County Gleaner: Early Medical Services in Colfax, November 2017
   Journal of the Iowa State Medical Society, Volume VIII / 1918
   Newton Daily News, Jasper County Iowa 9.11.2018
   Noe, Mary: The Spring City, Colfax Iowa. The Annals of Iowa 4/1966

Ranska, Sveitsi: 
   U.S. Consulate at Marseilles, Passports 1916-17
   U.S. Consulate at Bordeaux, Naturalized Citizens 1917
   Reports of Deaths of American Citizens Abroad, 1918
   Artnet.com
   Neue-Zürcher Zeitung 27.3.1929
   Wikipedia: Auguste Rollier




tiistai 16. huhtikuuta 2019

Murha Keravan tiilitehtaalla


   Sisällissota käynnistyi virallisesti sunnuntaina 27. tammikuuta 1918, kun Helsingin työväentalon torniin nousi punainen lyhty vallankumouksen alkamisen merkiksi. Samana päivänä Keravan asemapäällikkö kapteeni Stenroth soitti Keravan tiilitehtaalle merenkulkutarkastaja Theodor Hjeltille, joka oli tiilitehtaan isännöitsijä. Stenroth kertoi, että hänen luonaan oli käynyt joukko ”bandiitteja”, jotka olivat ottaneet hänen revolverinsa. Asemapäällikkö halusi varoittaa Hjeltiä bandiittien mahdolliselta vierailulta myös hänen luokseen. Puhelun jälkeen Theodor Hjelt meni työhuoneeseensa, josta hänet myöhemmin löydettiin kuolleena todennäköisesti sydänkohtaukseen.

   Theodor Hjeltin vanhin poika, merikapteeni Gösta Hjelt asui Helsingissä, mutta ei voinut välittömästi matkustaa vanhempiensa luo Keravalle, koska matkaan tarvittiin Helsingin punakaartin lupa. Vasta seuraavana torstaina tammikuun 31. päivänä Gösta matkusti Keravalle noutamaan isänsä ruumista Helsinkiin haudattavaksi. Aamupäivällä samana päivänä joukko tiilitehtaan työntekijöitä pyysi Gösta Hjeltiä tehtaan portaille. Hänen kanssaan ulos tuli myös hänen tätinsä Mila Tengström. Punaiset huusivat: ”Antaa ämmän mennä!”, mutta Gösta Hjelt ammuttiin siihen paikkaan. Hän oli kuollessaan 37-vuotias ja häneltä jäi puoliso Lillian, 5-vuotias poika Sven ja alle vuoden ikäinen poika Per.

   ”På eftermiddagen [samma dag] fördes både herrarna Hjelts lik till Helsingfors”, lopettaa Wasa-Posten 13.2.1918 uutisensa Keravan tapahtumista.

lauantai 13. huhtikuuta 2019

Teloitus Korian sillalla

                                                                                     (Artikkeli on pdf-muodossa täällä)

Sotalääkärit

   Toukokuun 19. päivänä 1918 Hufvudstadsbladetissa oli vierekkäin kaksi kuolinilmoitusta: lääketieteen tohtori Otto Hjeltistä ja hänen pojastaan kirurgi Kaarlo Hjeltistä. Molemmat kuolleet toimivat sotalääkäreinä I-maailmansodassa, mutta eri valtakuntien armeijoitten hyväksi. Isä Otto Jonatan Hjelt oli Ranskan armeijan palveluksessa ja hänen poikansa Kaarlo Hjelt Suomen Punaisen Ristin palveluksessa itärintamalla Venäjän puolella ja myöhemmin sisällissodan aikana Kuusankosken tehtailla. Tieto Otto Hjeltin jo tammikuussa 1918 tapahtuneesta kuolemasta tuli Suomeen näinkin myöhään maailmansodan huonojen yhteyksien takia. Kaarlo Hjeltin traagisia vaiheita hänen äitinsä Mimmi Hjelt sai sen sijaan seurata päivittäin huhti-toukokuun vaihteessa 1918.



   Vuonna 1901 pankkinsa konkurssia Yhdysvaltoihin paennut Otto Jonatan Hjelt jätti velkansa ja perheensä isänsä ja veljiensä hoidettaviksi. Isoisäni Arthur Hjeltin osalle lankesi osa veloista ja hän otti 11-vuotiaan koululaisen Kaarlo Hjeltin perheensä hoitoon Merilinnaan. Siellä Kaarlo asui ymmärtääkseni aina siihen asti kun valmistui lääketieteen kandidaatiksi. Hän erikoistui kirurgiksi opettajanaan dosentti Richard Faltin, joka oli Kaarlolle sukua siten, että Faltin oli August Hjeltin lanko ja August Hjelt puolestaan Kaarlo Hjeltin setä. Richard Faltin asui Merilinnassa, joten hän ja Kaarlo olivat myös naapureita. Näiden kahden kirurgin kiinteä yhteistyö jatkui maailmansodan aikana, kun Suomen Punainen Risti lähetti Richard Faltinin johtaman ambulanssiryhmän itärintamalle.


Kirurgit Richard Faltin ja Kaarlo Hjelt poistamassa luotia venäläisen sotilaan selästä Vilnassa.
(Helsingin yliopistomuseo, valokuva Georg Wilhelm Wallgren 1915-16.)

Uutisia Kuusankoskelta toukokuussa 1918.
(Perustuu lehtikirjoituksiin)

   Sisällissodan loppuvaiheessa keväällä 1918 Kaarlo Hjelt työskenteli Kymiyhtiön Kuusankosken tehtaitten sairastuvalla potilainaan myös rintamalta tuotuja punakaartilaisia. Huhtikuun jälkipuolella Kymenlaakson punakaartilaisten tilanne alkoi käydä tukalaksi kun saksalaisia ja valkokaartilaisia lähestyi Lahden suunnalta ja saksalaiset olivat nousseet maihin Loviisassa.

Kaarlon äiti Mimmi Hjelt ja Arthur-sedän perhe saivat ehkä aluksi Kaarlolta itseltään kuulla huolestuttavista tapahtumista Kuusankoskella: 12. ja 16. päivän välisenä aikana punakaartilaiset vangitsivat Kymintehtailta 22 henkilöä, tehtaan johtoa, insinöörejä, virkailijoita ja työnjohtajia, jotka vietiin Kouvolan kasarmeille vankeuteen. Sen jälkeen Kaarlosta ei kuulunut mitään.

  Vasta toukokuun 7. päivänä, punaisten armeijan vetäydyttyä Kuusankoskelta ja Kouvolasta, saatiin Helsingin lehdistä lukea mitä oli tapahtunut: ”Kymintehtailla murhattu n. 30 henkeä”. Punaisten kerrottiin Korian sillalla murhanneen kauppaneuvos Björkenheimin ja vangittuja Kymintehtaan virkailijoita. Suurin osa Kouvolan kasarmeilla vangittuina olleista oli kateissa. Kadonneitten joukossa mainittiin myös lääkäri Kaarlo Hjeltin nimi.

  11. päivänä lehdissä uutisoitiin erään vangitun punakaartilaisen nähneen kauppaneuvos Björkenheimin ja jonkun toisen miehen ruumiin tarttuneen Kymijoen rantaveteen. Hän oli kepillä työntänyt ruumiit syvemmälle. Muutama kilometri alavirtaan Myllykosken poikki viritettiin teräsverkko ruumiitten löytämiseksi. Heti seuraavan päivän lehdissä olikin sitten uutinen Kaarlo Hjeltin ruumiin löytymisestä Kymijoean alajuoksulta. Hänellä oli ampumahaavat päässä ja käsivarressa.



Kauppaneuvoksen ja kirurgin teloitus
(Perustuu Tieto-Finlandialla 2018 palkittuun Seppo Aallon kirjaan ”Kapina tehtailla, Kuusankoski 1918”.)

   Myöhään illalla huhtikuun 27. päivänä neljä punakaartilaista tuli kauppaneuvos Gösta Björkenheimin asuntoon, jossa paikalla olivat myös kauppaneuvoksen raskaana oleva vaimo Märta ja Björkenheimien luona asunut kirurgi Kaarlo Hjelt. Ulkopuolella oli lisäksi 15 kaartilaista. Joukkoa johtava Vihtori Saarinen ilmoitti, että kauppaneuvos viedään kuulusteltavaksi. Märta Björkenheim halusi seurata miestään, mutta väliin tuli Hjelt, joka lupasi lähteä suojelemaan ja auttamaan Björkenheimia.

   Björkenheim ja Hjelt vietiin autolla Kouvolan miliisilaitokselle, josta heidät haettiin kasarmeille. Sieltä matka jatkui yöllä klo 3 autolla Korialle, jonne punakaartin komentaja Aaret Sundström oli saapunut Kouvolan asemalta. Vartijat, autonkuljettaja ja Sundström saattoivat vangit jalkaisin sillalle. Komendantti käski vartijat poistumaan. Kaikkien paikalla olevien punakaartilaisten nimet tiedetään, mutta tiedot poikkeavat toisistaan siinä ketkä olivat ampujina. Sillan alla vartiossa ollut punakaartilainen Ville Kuha kuuli ampumista ja näki kuinka kaksi ruumista pudotettiin Kymijokeen. Myöhemmin eräältä kaartilaiselta löydettiin Hjeltin musta huopahattu ja Punaisen Ristin neula sekä Björkenheimin saappaat.

  Kaarlo Hjeltin kohtalo oli yksi sodan sumussa tapahtunut tarkoitukseton kuolema, jonka taustalla oli sodan aikana syntynyt vahva luottamus siihen, että Punaisen Ristin lääkäri kaikissa olosuhteissa oli väkivallanteoilta turvassa. Yhdelläkään tehtaitten punaisella ei ollut mieltä surmata Hjeltiä. Päinvastoin he arvostivat taitavaa, pyyteetöntä työtä tehnyttä sotakirurgia. Eräs punakaartilainen sadattelikin myöhemmin Kouvolassa: ”Kun se lääkäri perkele lähti väkisin mukaan”. Punaiset eivät kuitenkaan jättäneet surmatöiden todistajia eloon vain viisi päivää ennen kuin valkoiset marssivat Kuusankoskelle.

   Myös kauppaneuvos Björkenheimin henki oli ollut turvassa punaisen vallan aikana Kymintehtaalla. Häntä kohdeltiin tiukasti mutta kunnioittavasti. Tehtaiden punaiset eivät pitäneet häntä riistäjän perikuvana. He kuvasivat häntä työväen ymmärtäjäksi, joka yritti parantaa työläisten asemaa eikä vastustanut sosiaalisten olojen kehittämistä. Kauppaneuvos neuvotteli palkoista ja työolosuhteista eikä kovin ottein yrittänyt pitää edeltäjänsä Gösta Serlachiuksen tavoin työväenliikettä kurissa. Mielettömiltä teloitukset tuntuvat, kun lopullinen punaisten tappio oli vain muutaman päivän päässä ja tykkien jyske kuului jo läheltä.


Teloituskäskyjen antajat
(Seppo Aallon kirjan mukaan)

   Valkoisten vallattua Kuusankosken ja Kouvolan heti vapun jälkeen 1918 heille ja paikkakuntalaisille paljastui punaisten teloitusten laajuus. Tommolan suolta löytyi 125 ruumista, Korialta lisää haudattuja sekä sillalta pudotettuja, alajuoksulle ajautuneita ruumiita. Valkoisten välittömät kostotoimet olivat myös julmia ja lisää ruumiita syntyi. Teloituksista vastuullisena pidettiin Kymintehtaitten punakaartin tutkintalautakuntaa, josta alettiin käyttää nimitystä "murhakomitea". Tähän tulokseen tuli myös nimismies Ahokas tutkimuksissaan.

   Etsivän Keskuspoliisin vuonna 1922 aloittamat tutkimukset lisäsivät kuitenkin harmaita sävyjä edellä esitettyyn mustavalkoiseen kuvaan tapahtumien kulusta. Teloituskäskyjen antamisesta vastasi Kouvolan asemalla toimiva Keski-Kymenlaakson punakaartin esikunta, jonka henkilöt olivat tulleet muualta Kymenlaaksosta. Esikunnassa toimi salainen vakoiluosasto, jonka olemassaolosta eivät edes Kuusankosken punakaartilaiset tienneet. Vakoiluosastoon kuului erityisiä lentäviä teloitusryhmiä, jotka suorittivat tehtäviään eri puolilla maakuntaa, mutta myös Kouvolassa.

   Teloitusten määrä lisääntyi merkittävästi huhtikuun puolenvälin jälkeen, kun Kouvolan esikunnalle kävi selväksi, että valkoisten alta on paettava hyvinkin pian. Korkeammalta taholta tuli ohje teloittaa myös Kouvolan kasarmeille vangittu tehtaitten henkilöstö. Tarkoituksena oli vaikeuttaa tehtaitten uudelleenkäynnistys niitten siirryttyä valkoisten haltuun. Tehtaitten punakaartissa esiintyi suurta haluttomuutta osallistua moiseen operaatioon, jotkut jopa kieltäytyivät. Kouvolan esikunta ratkaisi pulman siten, että teloittaminen annettiin Korian asemalla junassa majailevalle ”Hurjalle joukolle”. Nämä olivat helsinkiläisiä punakaartilaisia, jotka pakomatkallaan Venäjälle olivat juuttuneet Korialle.

Kymiyhtiön virkamiehiä punaisten vankeina Kouvolan kasarmeilla 20.4.1918.
Vasemmalta: vanginvartija Jaakkola, insinööri Lönegren, johtaja Sjöblom, insinööri Timgren, insinööri Sjöblom, talollinen Miekkula, johtaja Gripenberg, kultaseppä Tillander, osastopäällikkö Forss, johtaja Stark, poliisi Honkanen, vanginvartija Häggkvist. Istumassa W. Sjöblom ja konttoripäällikön apulainen Sandman.
Tillanderia ja Honkasta lukuun ottamatta vangeilla oli enää muutama päivä elinaikaa.
(Museovirasto)

Muistotilaisuus ruiskuhuoneessa
(Wiipuri-lehti 23.5.1918)

  T.k. 20. p. [20.5.] muodostui Kymin tehtaalla suuremmoiseksi juhlapäiwäksi. Tällöin nimittäin lähdettiin wiemään wiimeiseen leposijaansa niitä, jotka oliwat saaneet uhrata henkensä punasten julmurien murhaamina. Tehtaan palokunnan ruiskuhuone oli muodostettu suruhuoneeksi, jonne kaikki 14 wainajaa oli sijoitettu. Tehtaan rakennuksien katoilla liehuwat liput oli laskettu puolitankoon ja paikallinen suojeluskunta warustettu surunauhoilla. Ruiskuhuoneelta junalaiturille johtawa tie oli hawutettu ja neljä rautatiewaunua tarkoitusta varten koristettu. Torwisoittokunnan soitettua surumarssin piti professori [Arthur] Hjelt hengellisen puheen. ... [Tilaisuuden] jälkeen kannettiin 14 wainajan ruumiit waunuun .... [vainajien nimet] sekä punaisen ristin ylilääkäri Hjelt. Ruumiista wietiin kaksi hewosilla Iittiin haudattawiksi toiset junalla toisille paikkakunnille, useimmat Helsinkiin.


Punakaartilaisten katkera mielipaha
(Uusi Suometar 23.5.1918)

   Lääketieteen kandidaatti Kaarlo Hjeltin hautaus tapahtui eilen klo ½ 6 vanhan hautausmaan kappelissa. Ruumiin siunasi prof. Arthur Hjelt. Tilapäinen kvartetti soitti muutamia lauluja ja vainajan ystävien muodostama jouhikvartetti soitti erään Beethovenin sävellyksen. .. Prof. Faltin laski seppeleen omasta ja Venäjällä toimineen punaisen ristin ambulanssin puolesta lausuen kauniita muistosanoja vainajasta. ... Vainajan hoitamien haavoittuneiden punakaartilaisten puolesta laskettiin seppele ja julkilausuttiin heidän kiitollisuutensa vainajan tasapuolisuudesta ja heidän syvästi katkera mielipahansa hänen surullisen kuolemansa johdosta.

--------------------
Aalto, Seppo: Kapina tehtailla, Kuusankoski 1918. 2018.
Hufvudstadsbladet 19.5.1918
Uusi Suometar 7.5.1918 , 23.5.1918
Turun Sanomat 7.5.1918
Tammerfors Aftonblad 11.5.1918, 12.5.1918
Wiipuri 23.5.1918







tiistai 9. huhtikuuta 2019

Pakolaiset Tukholmassa

   (Artikkeli löytyy pdf-muodossa täältä.)

   Suuren Pohjan sodan aikana venäläiset miehittivät koko Etelä-Suomen kesällä 1713; alkoi isovihaksi kutsuttu aika. Elokuussa 1713 venäläiset valtasivat joukkopaon jäljiltä lähes tyhjäksi jääneen Turun. Virkamiehiä, pappeja ja kauppiaita oli kehotettu pakenemaan ja muutakin väestöä lähti käskemättä.

   Tukholmaan pakeni myös kolme sorvarimestari Börjel Björnsson Hjeltin poikaa; sorvarimestarit Niels ja Johan Hjelt sekä sorvari Börje Hjelt. Ei ole tietoa siitä, milloin veljekset saapuivat Tukholmaan, mutta tuskin he olivat enää autiossa Turussa elokuussa 1713. Niels ja Johan Hjelt palasivat Uudenkaupungin rauhan jälkeen Turkuun, ts. he asuivat Tukholmassa ainakin kahdeksan vuoden ajan. Börje puolestaan vaihtoi ammattinsa lasimestariksi ja jäi Tukholmaan loppuelämäkseen. Neljäntenä henkilönä tässä tarkastellaan tukholmalaista laivuri Roluf Heltiä (Roland Hjelt), jonka aikaisemmin on oletettu olleen edellä mainittujen kolmen sorvarin veli (Perälä, 2001). Hän kuitenkaan ei ollut pakolainen, vaan oli syntynyt Göteborgissa ja tullut Tukholmaan jo viimeistään vuonna 1703.

   Me Suomen Hjelt-sukuyhteisön jäsenet polveudumme sorvarimestari Niels Hjeltistä ja hänen puolisostaan Maria Elisabet Visiliasta.


Sorvarimestarit Niels Hjelt (1678-1731) ja Johan Hjelt (1680-1749)

Tukholmaan paetessaan Niels Hjelt oli jo noin 35-vuotias sorvarimestari. Mukana seurasivat puoliso Maria Elisabet Visilia ja heidän viisi lastaan. Nuorin lapsista Johan Niklas oli syntynyt Turussa vuonna 1713 vain vähän ennen lähtöä. Tukholmassa noin vuonna 1716 perheeseen syntyi vielä kuudes lapsi, joka ristittiin setänsä mukaan Börjeksi. Niels Hjelt asui Södermalmilla Fiskaren Större nimisessä korttelissa lasimestari Johan Telströmin vuokralaisena. Vuoden 1721 manttaalikirjoissa Nils oli merkitty sorvarimestariksi ja pakolaiseksi. Talouteen kuului silloin vaimo ja kuusi alle 15-vuotiasta lasta sekä 14-vuotias palvelustyttö Annika.

   Johan Hjelt oli Tukholmaan tullessaan vielä poikamies. Toukokuussa 1718 Johan ja toinen turkulainen pakolainen Christina Bergman vihittiin Skeppsholmin seurakunnassa. Huhtikuussa 1719 syntyi heidän ensimmäinen lapsensa Greta Maja, joka kuoli kolmen viikon kuluttua. Skeppsholmilla toukokuussa 1720 syntyi myös heidän seuraava lapsensa, tytär Christina. Ainakin viimeisen pakolaisvuotensa 1721 Johan Hjelt perheineen asui isoveljensä kanssa lasimestari Telströmin vuokralaisena Södermalmilla.

   Vaikka veljeksistä käytettiin nimitystä pakolainen, he eivät näy pakolaisten asioita hoitaneen pakolaiskomission avunsaajien luetteloissa. Kruunun avusta nautti kylläkin moni tunnettu Turun säätyläinen. Näitä avustusta saaneita suomalaisia pakolaisia on Johanna Aminoff-Winberg tutkimuksissaan löytänyt yli 9000.

   Hjelttien naapuritalossa Södermalmilla, ruokakauppias Erik Getingin vuokralaisina asui kaksi merkittävää pakolaista Turusta: raatimies, leski Henrik Tolpo kahden tyttärensä kanssa sekä tuomari Jost Schultz puolisonsa, seitsemän lapsensa ja anoppinsa kanssa. Nämä kaksi miestä olivat Turun säätyläistöä, Hjeltin veljekset puolestaan käsityöläisiä, mutta Tukholmassa he olivat kahdessa mielessä samassa asemassa. Kaikki olivat pakolaisia ja elivät vuokralaisina toistensa naapureina. Heidän välilleen on voinut hyvinkin syntyä ystävyyssuhde, joka on jatkunut Turkuun palaamisen jälkeenkin. Tästä voi olla osoituksena se, että Niels Hjeltin pojanpoika Niklas Hjelt avioitui Schultzien jälkeläisen Margareta Caloanderin kanssa vuonna 1774.

   Hyvä keino selvittää entisaikojen ihmisten välisiä sosiaalisia verkostoja ovat lasten kummit. Hjelttien veljeksille syntyi pakolaisvuosien aikana Tukholmassa vain kaksi eloonjäänyttä lasta; Niels Hjeltin kuopus Börje noin vuonna 1716 ja Johan Hjeltin Christina vuonna 1720. Vain Christinasta on löytynyt kastetiedot. Kummeista sain jäljitettyä seuraavat:

  - Nyörinpunojamestari Nils Klint, joka oli myös turkulainen pakolainen ja jonka kanssa Niels Hjelt riiteli tonttiasioista heti heidän palattuaan Turkuun vuonna 1722.

  - Kultaseppä Henrik Biörman, joka oli Turun pormestarin Balthazar Schultzin vävy. Balthazar Schultz itse asui Södermalmilla vain muutaman korttelin päässä veljestään Jost Schultzista ja Hjeltin veljeksistä.

  - Neiti Catharina Hjelt, joka oli Johan Hjeltin 14-vuotias tytär.

   Vuonna 1744 sorvarioltermanni Johan Niklas Hjelt painatti sururunon tukholmalaisesta leipurista Henrik Borgista. Johan Niklas oli vain 8-vuotias kun hän palasi isänsä sorvarimestari Niels Hjeltin ja muun perheen kanssa Tukholmasta Turkuun vuonna 1722. Sururuno on osoitus siitä, että pakolaisvuosina syntyneet suhteet säilyivät pitkään paluun jälkeenkin ja olivat tärkeitä myös seuraavalle sukupolvelle. (ks. tästä)

   Veljesten taloudellisista asioista selviää, että lasimestari Telströmille he maksoivat vuokraa Niels Hjelt 40 taaleria vuodessa ja Johan Hjelt 20 taaleria. Vertailuna naapurissa asuvista säätyläisistä Jost Schultz maksoi 100 taaleria vuodessa ja raatimies Henrik Tolpo 60 taaleria. Eivät sorvarimestari Niels Hjeltin lapset varmaankaan ihan köyhiltä pakolaisilta näyttäneet. Tukholman pakolaisaikana neljä perheen alle 15-vuotiasta lasta sai ennakkoperintönä kultasormukset: kuopus Börje sormuksista vähäisimmän sekä Johan ja Anna Greta vähän paremmat. Lisäksi Anna Katarina sai kultaisen kaulakorun. (Turun RO 8.7.1738)



Lasimestari Börje Hjelt ( k. 12.1.1753 Tukholma)

   Börje Hjeltin ammatiksi mainittiin Turussa vuonna 1711 sorvari. Sitten tuleekin pitkä väli, löysin tietoja Tukholmasta vasta vuodelta 1729, jolloin hän oli lasimestari. Börje ei siis isovihan jälkeen palannut enää Turkuun kahden veljensä kanssa. Vuonna 1729 Börje vihittiin Tukholman Jacobin seurakunnassa Helena Flobergin kanssa, kuulutuksen oli jättänyt morsiamen veli puuseppämestari Niclas Floberg. Nuori aviopari asui Norrmalmilla Trollhättan-nimisessä korttelissa. Talouteen kuului lisäksi 13-vuotias oppipoika, isännän täyskaima Börje Hjelt, joka oli tullut setänsä oppiin. Käytän hänestä jatkossa selvyyden vuoksi myös patronyymiä, siis Börje Nielsson Hjelt. Lasimestari Börjen avioliitto oli lapseton ja veljensä Niels Hjeltin kuoltua Turussa vuonna 1731 Börje otti tämän 15-vuotiaan pojan kasvattilapsekseen. Lasimestari Börje Hjeltin testamentissa vuonna 1753 Börje Nielsson Hjelt mainittiin olevan lasimestarikisälli ja oleskelevan ulkomailla, Edvard Hjeltin mukaan Saksassa.


Laivuri Rolof Helt (s. Göteborg, k. Tukholma)

   Sorvarimestari Niels Hjeltin perukirjassa vuodelta 1732 löytyy nimi laivuri Roland Hielt. Kirjallisuudessa hänen on oletettu olleen kuolleen Niels Hjeltin veli. Kun Tukholmasta löysin Södermalmilta veljesten Niels ja Johan Hjelt naapurista toiselta puolelta katua nimen laivuri Rolof Helt, niin olin varma, että neljäskin veli oli paennut Turusta. Kävi kuitenkin ilmi, että Rolof Helt oli elänyt perheensä kanssa Tukholmassa jo kymmenen vuotta ennen isovihan alkamista ja että hän oli syntynyt Göteborgissa.

   Niels Hjeltin perukirjaa tarkemmin katsoessa huomaa, että laivuri Roland Hieltiä ei mainittu perinnön saajien joukossa, vaan niitten henkilöitten joukossa, joilla oli kuolinpesältä saatavia (130 taaleria saatavien kokonaissummasta 574 taaleria). Perukirja on ainoa asiakirja, jossa nimi on kirjoitettu muodossa Roland Hielt. Siihen aikaan Turussa kaikkien esi-isiemme sukunimi kirjoitettiin näin, muoto Hjelt tuli käyttöön vasta 1750-luvun jälkeen. Tukholmassa puolestaan ei missään esiinny tällaista muotoa, yleisimmin laivurin nimi kirjoitettiin Rolof Helt (joskus myös Hält, Hällt tai Gält). Vanhemmissa asiakirjoissa etunimi oli myös muodossa Roluf. Samasta etunimestä on varmasti kyse: Roland, Rolof ja Roluf ovat pohjoisfriisiläisiä muotoja vanhasta germaanisesta etunimestä Rodolf. Sukunimi on ongelmallisempi. Laivurin sukunimestä puuttuu turkulaisten sukunimessä oleva i-kirjain. Luulen, että tämä ero näkyy myös siinä, miten sukunimi on aikoinaan äännetty. Asian tekee vielä monimutkaisemmaksi se, että jos nimet Helt ja Hielt tai niitten yhteinen kantamuoto ovat peräisin Hollannista, niin täytyisi lisäksi tietää miten sukunimet ääntyivät hollantilaisen suussa, ja siitähän ei ota selvää Erkkikään!

   Jonkinlainen suhde laivuri Rolof Heltillä on selvästi ollut Tukholmassa pakolaisina eläneisiin Turun Hjeltteihin. Mutta onko kyseessä sukulaisuussuhde ja tunsiko laivuri pakolaiset jo aikaisemmin? Laivuri Helt oli ilmeisen varakas mies, joten hän saattoi auttaa turkulaisia Hjelttejä taloudellisesti. Hehän eivät käyttäneet pakolaiskomission avustuksia ja Niels Hjeltin kuolinpesä oli vielä vuonna 1731 velkaa laivurille ilmeisesti Tukholman ajalta. Niin tai näin, joka tapauksessa laivuri Rolof Helt on tutkimuksen arvoinen kohde.

   Laivuri Rolof Heltistä on tähän mennessä selvinnyt seuraavaa:

Laivuri Roluf Rolufsson Helt, s. Göteborg (1670-luvulla tai 1680-luvun alussa), k. Tukholma. Mainittu myös kauppiaana (handelsman) Tukholmassa. Hän asui Södermalmin Fiskaren Större-korttelissa. Omisti 1720-luvulla kaksi taloa, asuintalo ja vuokrattu talo. Hän oli ilmeisen varakas ja hänen lastensa kummien joukossa oli Tukholman säätyläisväkeä.

1. puoliso: Barbara Pärsdotter, kuoli kesäkuussa 1703 lapsivuoteeseen (ilmeisesti 1. lapsi).

2. puoliso: Anna Beata Pettersdotter, s. Amelandin saarella Friisinmaalla, k. 7.4.1716 Tukholma. Kirkonkirjan vihkitiedot ovat erikoiset; kuulutus 13.3.1704, morsian kastettiin 9.4. ja aviopari vihittiin 19.4. Syyksi kastamiseen pappi oli kirjoittanut, että morsiamen vanhemmat olivat mennoniittoja (menist), Friisinmaalla alkunsa saaneen reformoidun kirkkokunnan jäseniä. Mennoniitat olivat anabaptisteja, jotka kastettiin vasta aikuisiässä. Todennäköisesti Anna Beataa ei oltu kastettu ennen vihkimistä tai jos olikin, niin kaste piti suorittaa uudestaan luterilaisen kaavan mukaan.

3. puoliso: 6.4.1718 leski Ingred Eriksdotter, jonka 1. puoliso oli ruokakauppias Ananias Lang Tukholmassa.

Lapset 2. avioliitosta:

Petter s. 31.10.1705 Tukholma, laivuri
Rolof s. 28.12.1706 Tukholma, laivuri, puoliso 20.8.1734 Margaretha Hardt
Agneta Anna s. 1.9.1708 Tukholma, puoliso 23.7.1732 Swen Bodelin
Anders s.? Tukholma

   Jälkeläisiä en ole vielä selvittänyt pidemmälle, mutta näyttää siltä, että he ovat jossain vaiheessa alkaneet käyttää sukunimestään muotoa Heldt. Ja sehän on kiinnostavaa, koska Turusta löytyy myöhemmin Heldt-nimisiä, jotka ovat myös olleet läheisissä tekemisissä mm. Christian Ludvig Hjeltin kanssa. Lisäksi Heldt-sukunimi on ollut 1500- ja 1600-luvuilla käytössä Hollannissa.

   Tavoitteena voisi olla löytää laivuri Rolof Heltin elossa olevia jälkeläisiä ja yrittää teettää heillä DNA-testi. Tulos antaisi vastauksen siihen, ovatko he Suomen Hjelttien sukulaisia. Testaus pitäisi tehdä jollekin mieslinjan jälkeläiselle, autosomaalinen testi ei anna tarpeeksi varmaa vastausta niin monen vuosisadan takaisesta sukulaisuudesta kuin tässä tarvittaisiin.



Artikkelissa mainittujen henkilöitten asuinpaikat Tukholmassa nykykartalle sijoitettuina.


Uusi Amsterdam

   Laivuri Rolofin syntymätietoja ei ole löytynyt, mutta 1600-luvun Göteborg on kiinnostava kohde, melkein kuin olisi Hollantiin tullut. Kaupunki suunniteltiin hollantilaiseen tyyliin ja vanhimmat nykyiset rakennukset ovat hollantilaistyylisiä. Hollannissa Göteborgia kutsuttiinkin nimellä Nieuwe Amsterdam. Rakentamiseenkaan ei löytynyt tarpeeksi muurareita Ruotsista ja Göteborgin väestö olikin tuolloin vielä suurelta osin hollantilaista ja saksalaista. Kustaa II Aadolfin määräysten mukaan Göteborgin hallinnon johdossa oli kolme pormesteria, yksi ruotsalainen, yksi hollantilainen ja yksi saksalainen, sekä 12 raatimiestä, joista 4 piti olla ruotsalaisia, 3 hollantilaisia, 3 saksalaisia ja 2 skottia.

   Valitettavasti vain yhden Göteborgin seurakunnan kirjat 1600-luvulta on digitoitu. Niissä minulla oli aluksi vaikeuksia tulkita tekstiä, kunnes älysin, että nehän on kirjoitettu saksaksi. Muista asiakirjoista löytyy digitoituina vain eräitä manttaalikirjoja. Kolme Rolof-nimistä ja yksi Helt-niminen on toistaiseksi löytynyt. Lisäksi lukuisia Börjel- ja Björn-nimisiä (Tukholmassa näitä ei ollut nimeksikään). Selvä norjalainen vaikutus selittyy sillä, että välittömästi Göteborgin pohjoispuolella sijaitseva Bohusin maakunta kuului Norjaan (eli Tanskaan) Roskilden rauhaan saakka 1658. Näin ollen vanha Göteborg sopii hyvin paikaksi, jossa vanhimpien Helttien ja Hjelttien hollantilais- ja norjalaistyyppiset etunimet olisivat voineet elää rinnakkain.


Häivähdyksiä Hollannista

   Tässä artikkelissa tuli taas muutama tiedonsirpale lisää Hjelt-suvun mahdolliseen hollantilaiseen alkuperään. Kokosin oheiseen karttaan ne maantieteelliset alueet, joihin ne ja aikaisemmat tiedonsirpaleet osoittavat. Suurin piirtein aikajärjestyksessä:

1) Länsi-Friisinmaa. Kolme muinais-DNA löytöä radiohiiliajoituksen mukaan 2300 - 1900 eaa eläneistä vainajista. Kaksi heistä, tunnuksiltaan I4068 ja I4069, on haudattu samaan kalmistoon Oostwoudin kaupungin lähelle. Kolmannen vainajan (tunnus I5750) löytöpaikaksi on ilmoitettu vain Holland. Nämä kolme vainajaa ovat kaikista tähän mennessä testatuista muinaislöydöistä genotyypiltään lähimpinä Hjelt-suvun miehiä. Lisäksi heillä on sellainen haploryhmä (R1b-DF27), jonka geneetikot arvelevat syntyneen vain muutama vuosisata ennen kyseisten vainajien elinaikaa. Se tarkoittaa, että vainajat eivät ole olleet kovinkaan kaukaisia serkkuja silloin eläneitten Hjelt-suvun esi-isien kanssa, voivat olla jopa suoraan esi-isiämme. 

2) Gelderland. Vielä 1800-luvulla eläneen sukutradition mukaan Hjelt-suku on peräisin Gelderlandista. (Lue tästä.)

3) Pohjois-Friisinmaa. Laivuri Roluf Heltin etunimi on pohjoisfriisiläinen versio vanhasta germaanisesta etunimestä Rudolf. Etunimi Roluf oli laivurin suvussa käytössä kolmessa sukupolvessa n. 1650-luvulta n. 1750-luvulle. 

4) Friisinmaa. Laivuri Roluf Hjeltin 2. puoliso syntyi Amelandin saarella n. 1680-luvulla.


-------------------------------------------

Kansallisarkisto: Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat 8.7.1738

Riksarkivet, Stockholm: Jakob och Johannes kyrkoarkiv 1720-36

Katarinas kyrkoarkiv 1701-28

Skeppsholms kyrkoarkiv 1714-57

Stockholms mantalslängder 1711-45

Riksarkivet, Göteborg: Domkyrko- och Kristine kyrkoarkiv 1655-85

Mantallängd 1655

Stockholms stadsarkiv: Lysnings- och vigselböcker 1715-1820

Registernyckel för fastigheter 1730 och 1810

Aminoff-Winberg, Johanna: Finska flyktningar i Sverige under stora ofreden. 1995.