Oton ja Yolandan vaikea tie vihille

 (1823-1913)                                                              (1826-1888)
(Bernhard Reinhold 1871 ja 1875)

     Vuonna 1898 arkkiatri Otto Hjelt kirjoitti elämäkerran kymmenen vuotta aiemmin kuolleesta puolisostaan Yolandasta; Drag ur en moders lefnad. Tämä kirjoitus on tiivistelmä elämäkerran siitä osasta, joka kertoo tulevien aviopuolisoitten tapaamisesta ja vaiheista ennen vihille menoa. Mukana on lisäksi otteita nuoremman siskon Lilli Leinbergin Yolandasta laatimasta käsikirjoituksesta.

   Yolandan isä everstiluutnantti Carl Thuneberg oli sairauden takia joutunut eroamaan eikä hänelle oltu myönnetty eläkettä. Perheen talouden ollessa huonoimmillaan, Carlin veli vaimoineen, jotka olivat lapsettomia, tarjoutuivat adoptoimaan silloin 9-vuotiaan Yolandan. Vuonna 1835 Yolanda muuttikin kasvattivanhempiensa luo Loviisaan. Kasvattivanhemmat alkoivat määrätietoisesti kouluttaa tyttöä hienoa seuraelämää varten ja hänet pidettiin täysin ympäristöstä eristettynä kunnes kasvattivanhemmat katsoisivat hänen täyttäneen seuraelämälle asetettavat vaatimukset. Tytöstä tuli sulkeutunut ja synkkämielinen, mikä kiinnitti vierailevien sukulaisten huomiota. Kuultuaan tästä Yolandan isä ilmestyi yllättäen Loviisaan joulun jälkeen 1836 ja haki tyttärensä takaisin oman perheensä luo.

   Yhdeksän tai kymmenen vuoden iässä Yolandan toinen hartia kipeytyi pahasti ja hänen todettiin kasvavan kieroon. Tyttö paran oli alistuttava mitä kivuliaimpiin hoitoihin selän oikaisemiseksi. Hänen piti esimerkiksi maata tuntikausia lattialla kädet lankkuun sidottuina ja hänen jalkojaan vedettiin niin voimakkaasti kuin vain aikuinen jaksoi. Vain pieni pehmuste laitettiin pään alle. Yolanda on itse kertonut, miten hirveältä vetäminen tuntui olkapäässä ja nivelissä. Usean vuoden ajan Yolanda suoritti sairausvoimistelua Otta-nimisen Yliopiston voimistelulehtorin johdolla. Opettajalla ei ollut mitään opintoja tai käsitystä sairausvoimistelusta tai kieroon kasvamisen hoidosta. Hän teetti mielivaltaisesti vain muutamia harvoja käsi- ja muita liikkeitä. Oli selvää, ettei mitään näkyvää parannusta tapahtunut, vaan Yolandan vamma paheni entisestään, niin että se pystyttiin enää vaivoin kätkemään pukuihin tehdyillä laskoksilla.

   Helsingissä ei tuohon aikaan vielä ollut tytöille koulua ja Yolandan ja perheen muitten tyttöjen koulutus hoidettiinkin kotiopettajien avulla. Lopetettuaan koulunkäyntinsä 15-vuotiaana Yolanda lähetettiin vuodeksi tätinsä perheeseen Vaasaan totuttautumaan seuraelämään. Yolandan miellyttävä ja iloinen luonne sekä kaunis lauluääni tekivät hänestä pidetyn henkilön niissä piireissä missä hän liikkui. Itse hän on kertonut kuinka hän siirsi syrjään elämän vakavat asiat ja velvollisuudet ja miten into erilaisiin huvituksiin kasvoi tuona aikana. 16-vuotiaana ripille pääsyn aikoihin Yolanda alkoi tuntea Jumalan tekevän työtään hänen sydämessään. Elämäkerrassa Otto kertoo yksityiskohtaisesti Yolandan elämän käännekohdasta. Talvella 1843 tapahtui nimittäin ratkaiseva käänne, joka määräsi Yolandan koko loppuelämän sisällön. Eräässä nuorille järjestetyissä tanssiaisissa Yolanda meni sivuhuoneeseen levähtääkseen juuri päättyneen valssin jälkeen. Huoneessa hän näki taulun Jeesuksesta kävelemässä vetten päällä taivaallisen valon loisteessa ja lievästi moittien katselevan veteen vaipuvaa Pietaria ojentaen tälle auttavan kätensä. Tällöin Yolanda koki niin voimakkaan uskonnollisen heräämisen, että vaipui pyörtyneenä lattialle. Tullessaan tajuihinsa hän koki suurta tuskaa sielussaan ja tunsi Jumalan kutsuvan häntä. Tämän jälkeen Yolanda ei koskaan enää osallistunut maallisen elämän iloihin ja houkutuksiin. Yolandan kokema herätys ei ollut mikään irrallinen ilmiö, sillä Vaasan koulun yläluokilla oli jo parin vuoden ajan vaikuttanut voimakas herätysliike. Se oli syntynyt apulaispappi Olof Helanderin voimakkaasta julistuksesta, joka sai vastakaikua erityisesti nuorison piirissä. Helander uhkaili surutonta maailmaa ja nimikristityitä helvetin tulella sekä esitti herännäisyyden vaatimuksen ”joko - tai”. 

   Yolandan vanhemmat eivät ymmärtäneet hänen uutta elämänasennettaan, vaan pitivät sitä murrosikäisen hurmoksena ja oikutteluna ja yrittivät eri tavoin saada tytärtään luopumaan ajatuksistaan. Tyttö jatkoi kuitenkin määrätietoisesti valitsemallaan tiellään elämänsä loppuun saakka. Hän alkoi viettää aikaansa muitten heränneitten kanssa, jotka kokoontuivat hengellisiin seuroihin. Näitä seuroja pidettiin usein Espoon pappilassa kirkkoherrojen von Essen ja Hildén aikoina.

   Heränneitten tilaisuuksissa Yolanda tutustui Otto Hjeltiin. He eivät aluksi kiinnittäneet toisiinsa huomioita, mutta eräässä tilaisuudessa 15. joulukuuta 1846 he keskustelivat syvällisesti ja silloin syttyi molemminpuolinen rakkaus. Otto oli jo filosofian lisensiaatti, mutta jatkoi edelleen opintojaan lääketieteellisessä tiedekunnassa. Otto oli vakavamielinen mies, joka ei viihtynyt ikäistensä iloisessa seurassa eikä osallistunut paljoakaan ylioppilaselämään. Henkisenä ystävänään yliopistolla hänellä oli Lars Stenbäck, runoilija, pappi ja eräs suomalaisen herännäisyysliikkeen keskeisiä vaikuttajia. Otto tutustui myös toiseen herännäisvaikuttajaan Niilo Kustaa Malmbergiin ja tapasi myös karismaattisen johtajan Paavo Ruotsalaisen. Tätä kautta Otto tutustui joihinkin muihinkin pietisteihin lukeutuviin opiskelutovereihin ja alkoi kulkea heidän seuroissaan, joissa hän Yolandankin sitten tapasi.

   Yolanda oli Ottoa kolme vuotta nuorempi. Hän oli musikaalinen, iloinen ja reipas ja hänet tavanneet henkilöt mainitsivat aina hänen erityisen kirkkaan katseensa. Molemminpuolisesta kiintymyksestä huolimatta aiottu avioliitto ei edistynyt mutkattomasti. Eräs ystävätär kiinnitti huomioita Yolandan heikkoon ruumiinrakenteeseen ja neuvoi häntä luopumaan avioliittoajatuksesta. Yolanda kysyi neuvoa myös Niilo Kustaa Malmbergilta. Heränneitten piirissä ilmeisesti oli tapana tällaisissakin asioissa kääntyä hengellisen neuvonantajan puoleen. Malmberg oli toiminut pappina Pohjanmaalla, mutta hänet oli pantu viralta Kalajoen käräjillä lahkolaisuudesta ja hartausseurojen pitämisestä. Näinä aikoina Malmberg hoiti pitäjänapulaisen virkaa Lapualla ja hänen kotinsa oli herännäisyyden keskuspaikka Suomessa. Malmberg neuvoi Yolandaa unohtamaan avioliittohankkeet. Yolandan omien vanhempien mielipiteestä ei ole tietoa, mutta joka tapauksessa niillä ei ollut vaikutusta suuntaan eikä toiseen. Otto oli tyrmistynyt kuullessaan Yolandan päätöksestä, mutta sopeutui siihen. Yolanda lähti tuttavaperheen, kappalainen von Essenin, kotiopettajattareksi Ylihärmään eivätkä nuoret kahteen vuoteen olleet edes kirjeenvaihdossa.

   Mutta Otto ei Yolandaa unohtanut. Lääketieteen opinnot eivät edistyneet ja opiskelun mielekkyys oli poissa. Kevättalvella 1850 Otto uskoutui eräälle ystävälleen ja kertoi kaipaavansa edelleen Yolandaa. Tämä ystävä vapautti Oton toimimaan sydämensä mukaan ja niin Otto lähti matkalle. Mutta ensin oli poikettava Lapualla ja saatava Malmbergin lupa, johon tämä vastahakoisesti suostui. Kihlaus julkistettiin välittömästi Ylihärmän pappilassa ja jo samana kesänä vietettiin pienimuotoiset häät Yolandan vanhempien kodissa Helsingissä. Nuoripari perusti ensimmäisen kotinsa Paimioon, josta Otto oli perinyt maatilan. Vasta häiden jälkeen Otto kävi esittelemässä nuorikkonsa Turussa asuville sisaruksilleen. Oton veljet totesivat tapaamisen jälkeen: ”Kyllä sinä olet saanut hyvän vaimon, mutta ei hän ole tästä maailmasta.” Epäilyt Yolandan soveltuvuudesta avioliittoon jäivät aikaa myöten omaan arvoonsa; Yolanda synnytti 20 vuoden aikana yksitoista lasta, joista kahdeksan eli täysi-ikäisiksi.

   Oton opinnot saivat nyt uutta vauhtia, hän sai lääketieteen opintonsa loppuun 1852, sai dosentin paikan yliopistosta, jatkoi opiskelujaan Würzburgissa ja nimitettiin patologisen anatomian professoriksi 1859. Siirtyessään emeritukseksi 1885 hänelle myönnettiin arkkiatrin arvonimi.

   Vastuu kodista, lapsista ja kasvatuksesta jäi Yolandalle. Vuonna 1862 ostettiin tontti Pohjoisranta 14:stä, jolle rakennettiin oma talo, jossa oli iso sisäpiha ulkorakennuksineen. Isot tilat perhe tarvitsikin, koska taloudessa oli palveluväki mukaan lukien suurimmillaan 18 henkilöä. Kodin henkeä hallitsi Yolandan uskonnollisuus. Joka päivä perheen jäsenet ja palvelusväki kokoontuivat sekä aamu- että iltahartauteen. Lisäksi pidettiin raamattuseuroja, joissa kaikuivat Siionin virret. Tanssi oli kielletty, musiikki oli lähinnä hengellistä samoin kuin ilmeisesti kirjallisuuskin. Henki ei kuitenkaan ollut ahdasmielinen eikä synkkä, johtuen varmaan Yolandan valoisasta ja ystävällisestä persoonasta. Lapsille ei myöskään asetettu jyrkkiä rajoja ja koska asuttiin keskellä Helsinkiä, niin he eivät saaneet vaikutteita vain kodistaan. Jotkut lapsista ovat kylläkin omissa muisteluissaan kertoneet kokeneensa kodin ilmapiirin ahdistavana. Tällaista ei voi lukea Oton kirjoittamassa elämäkerrassa. Hänen antamansa kuva Yolandasta ja kodin hengestä on hyvin ihanteellinen ja kunnioittava. Yhdessä kohdassa Otto tosin esittää kysymyksen: vastaako hänen kuvauksensa todellisuutta, eikö Yolandan elämästä löydy mitään varjoja? Otto vastaa, että siitä tietävät vain Yolanda itse ja Herra.

   Yolanda kuoli 1888 Lepolassa 61-vuotiaana. Otto eli tämän jälkeen vielä pitkään ja kuoli 90-vuotiaana vuonna 1913.

   Lepolaa ei enää ole, paikalla on nykyään Seurakuntaopisto. Yolandan muistoa pidetään opistolla kuitenkin elossa siten, että puutarhassa on Yolandalle nimetty, tuijapuitten ympäröimä hiljentymispaikka.