Kauppiaita 1800-luvun Turussa

   Eräässä aikaisemmassa artikkelissa on aiheena ollut Niklas Hjeltin seitsemän lasta, jotka kokivat Turun palon vuonna 1827 (lue tästä). Seuraavan sukupolven Hjelttejä olikin sitten jo niin iso joukko, etteivät he mahdu enää yhteen artikkeliin. Niinpä olen tähän rajannut Niklaksen jälkeläisistä ne viisi, jotka toimivat kauppiaina Turun palon jälkeisinä vuosina 1800-luvulla: sekatavarakauppias, rautakauppias, apteekkari, verkakauppias ja kirjakauppias. Kauppiaita ilmestyi Hjelt-sukuun vasta 1800-luvulla; sitä ennen oltiin käsityöläisiä ja virkamiehiä. Onkohan sillä ollut merkitystä, että Niklas Hjeltin puolison Margareta Caloanderin esivanhempien joukosta löytyy 1600- ja 1700-luvuilla Turussa vaikuttaneita saksalaisia kauppiassukuja, kuten Wittfooth, Schultz ja Bugenhagen.

   Kauppias J. G. Hjelt

   Tammikuussa 1863 Turun poliisikamari ilmoitti sanomalehdissä:

   25 p. ilmoitettiin, että pari nahalla wuorattuja, mamseli Hjeltin päällis-kenkiä oli wiety entisen kauppiaan Widellin esihuoneesta kaupp. J. G. Hjeltin talossa 2:ssa kaup. osassa. (Sanomia Turusta 2.1.1863)

   Kauppias Johan Georg Hjeltin talo sijaitsi Suurella Hämeenkadulla merikapteeni Fredrik Wilhelm Hjeltin tontin Hämeenkadun puoleisen osan naapurissa. Ilmaisu ei välttämättä tarkoita sitä, että hän olisi omistanut talon. Todennäköisesti hän oli tullut kauppias Widellin tilalle, joka jäi asumaan samaan taloon. Kenkänsä menettänyt mamselli oli J. G. Hjeltin kaksi vuotta vanhempi sisko, 49-vuotias Eva Julia Hjelt, joka asui naimattomana samassa korttelissa, merikapteeni Hjeltin talossa.

   Kauppias J. G. Hjeltin talosta ei ole kuvaa, mutta tiedetään sen olleen puutalon. Oheinen kuva on otettu Tuomiokirkon tornista etelän suuntaan vähän vuoden 1892 jälkeen. Kuvassa kauppias Hjeltin talo jää paitatehtailija Juseliuksen korkean kivitalon taakse. 

Johan Georg Hjelt ja hänen perheensä

   Perhekuvassa kauppias Hjeltin 31-vuotias puoliso Amalia Charlotta Hjelt lastensa kanssa. Lapset vasemmalta lukien: Ida, Amalia, Alma, Karl ja Julius. (Kuva vuodelta 1857, valokuvaaja Johan Jakob Reinberg. Åbo Akademin kuvakokoelma). Amalia Hjelt kuului aateliseen Bäck i Finland-sukuun, hänen isänsä oli yleisen revisio-oikeuden asessori Carl Bäck.

   Johan Georg Hjelt syntyi vuonna 1816. Hänen isänsä oli kaupunginkasööri, huutokaupanpitäjä ja kauppias Johan Gustaf Hjelt. Perhe asui Weselius-nimisessä talossa Tuomiokirkon vieressä Aurajoen rannassa (Kirkkokortteli no 9). Lähde kävelylle Weselius-talon ympäristöön ennen vuoden 1827 paloa tästä.

   Vuonna 1825 perhe joutui suuriin vaikeuksiin. Kauppias oli pahasti velkaantunut ja hän kuoli keuhkotautiin helmikuussa. Seuraavana vuonna kahdestatoista lapsesta kaksi kuoli kesäkuussa ja kolmas vuoden päästä. Johan Georg oli yhdeksänvuotias ja hänkin vaikeasti sairas. Kirkonkirjaan on pappi hänen kohdalleen kirjoittanut: sjuk sängläggande sedan Michelsmässan [29.9.] 1826.

Le Moinen litografia 1820-luvulta Ryssänmäeltä (nyk. Yliopistonmäki) (Museovirasto)

 

   Perheen irtaimisto myytiin huutokaupalla huhtikuussa 1826 ja koko kiinteistö syyskuussa samana vuonna. Kiinteistön osti kauppias Hjeltin veli kirjanpainaja Christian Ludvig Hjelt. Weselius-taloon muutti asumaan kuitenkin toinen veli, merikapteeni Fredrik Wilhelm Hjelt perheineen. Johan Gustaf Hjeltin leski ja yhdeksän lasta sijoitettiin sukulaisten perheisiin kuten nahkatehtailija Richterille ja merikapteeni Dammertille. 14-vuotias Charlotta otettiin merikapteeni Hjeltin perheeseen. Merikapteeni hoiti muutenkin osansa sukulaisten huolenpidosta; hänen luonaan asui hänen siskonsa, puille paljaille jäänyt kauppias Palmrosin leski Hedvig Hjelt kuuden alaikäisen lapsensa kanssa.10-vuotias Johan Georg ja hänen 16-vuotias siskonsa Edla sijoitettiin kirjanpainaja Hjeltin perheeseen Hämeenkadun varrella. Kirjanpainajalla oli omasta takaa jo viisi lasta ja lisää oli tulossa.   

   Vuoden kuluttua, syyskuussa vuonna 1827, kirjanpainajan ja merikapteenin talot muuttuivat tuhkaksi kuten lähes koko Turku. Kirjanpainaja Hjeltin onnistui kuitenkin vuokrata professori Lagukselta palosta säilynyt ja tyhjäksi jäänyt talon Piispankadun päässä. Kesät Johan Georg Hjelt vietti perheen mukana Liedon Moisiossa. Vuonna 1831 valmistui sitten Weselius-talon raunioille kirjanpainajan komea empiretyylinen asuintalo, joka on edelleen olemassa.   

   16-vuotiaana, vuonna 1833, Johan Georg Hjelt lähetettiin Ahvenanmaalle Sundiin, josta hän palasi jo seuraavan vuoden toukokuussa takaisin Turkuun. Hän oli saanut kauppa-apulaisen paikan kauppias Johan Dahlin luona hovioikeudenneuvos Heurlinin talossa Hämeenkadun varrella. Vuonna 1838 hän siirtyi kauppa-apulaiseksi kauppaneuvos Abraham Kingelinin luo. Avioitumisensa jälkeen vuonna 1844 hän muutti vaimonsa kanssa merikapteeni Hjeltin taloon ja avasi oman kauppansa katutasolla Uudenmaankadun puolella. Samassa rakennuksessa oli muitakin liikehuoneistoja kuten edellä olevasta valokuvasta näkyy. Johan Georg Hjeltin puotia voi luonnehtia sekatavarakaupaksi, kuten tästä lehti-ilmoituksesta voi päätellä.

Pitsitöitä, siirtomaatavaroita, viinejä, länsi-intialaista rommia, punssia,

Bishcoffia [maustettu punaviini], tislattua paloviinaa, baijerilaista ja tavallista olutta, värijauhoja,

öljyjä, uutta riikalaista pellavaa, myyrännahkoja, norjalaista silliä, tupakkaa,

sikareita ja lajiteltu valikoima jo tunnettuja ja pidettyjä nuuskalajeja, J. G. Hjeltin luona.

(Åbo Underrättelser 19.12.1856)  

   Joitakin vuosia myöhemmin perheen tilanne paheni ja rouva Amalia Hjelt määrättiin sairaan miehensä huoltajaksi. Perhe joutui muuttamaan pois ja vuonna 1866 puolisoille myönnettiin laillinen avioero. Johan Georg Hjelt kuoli Helsingissä vuonna 1890.

   Raastuvanoikeus on tänään antamallaan tuomiolla asettanut huoltajan heikkomieliselle kauppias Johan Georg Hjeltille, joka ei kykene itse hoitamaan omaisuuttaan, ja määrännyt huoltajaksi hänen vaimonsa Amalia Charlotta Hjeltin; mikä kuninkaallisen säädöksen 11.5.1774 mukaisesti täten tiedoksi saatetaan. Ex officio: Carl Arwid Tollet, sihteeri.

(Finlands Allmänna Tidning 3.7.1861, vapaasti suomentanut Erkki Hjelt)

   Rautakauppias Wilhelm Alexander Hjelt

   Ei ole tiedossa, missä merikapteeni Hjelt asui Turun palon jälkeiset vuodet ennen uuden komean empiretyylisen talonsa valmistumista vuonna 1831. Voi olla, että perhe asui omistamallaan Kaponmäen rusthollilla Kaarinan Rauvolassa. Mahdollisesti siellä heinäkuussa 1829 syntyi merikapteenin viides lapsi Wilhelm Alexander.

   Viimeistään vuodesta 1855 lähtien Wilhelm Alexander Hjelt toimi rautakauppiaana Hjelt-talossa Suurtorin laidalla. Toisin sanoen hän ja hänen serkkunsa sekatavarakauppias Johan Georg Hjelt toimivat kauppiaina samassa talossa viiden vuoden ajan. Ei ole tiedossa oliko serkuilla yhteinen kauppaliike vai kummallakin omansa. Lehti-ilmoituksissa käytettiin ilmaisua rautakauppias Hjeltin talo, mutta sekään ei selvennä asiaa.

   Merikapteeni Hjeltin kuoli vuonna 1858 ja Wilhelm Alexander Hjelt lunasti muilta perillisiltä koko kiinteistön itselleen 20.000 hopearuplalla. Hjelt oli perheetön ja talosta vapautui niin paljon tilaa, että kauppias tarjosi vuokrattavaksi kokonaisen asuinkerroksen; yhdeksän huonetta, keittiö, tarpeellisia ulkohuoneita sekä kauppapuoti katutasolla. Vuokralaista ei löytynyt ja jonkin ajan kuluttua Hjelt ilmoittikin vuokraavansa erillisiä huoneita poikamiehille, opiskelijoille ja koululaisille. Myöhempinä vuosina sanomalehdissä olikin sitten runsaasti Hjeltin vuokralle-tarjotaan ilmoituksia.

   Muutama vuosi ennen kuolemaansa heinäkuussa 1874 Hjelt myi rautakauppansa. Maaliskuussa 1876 Hjeltin talo myytiin huutokaupassa 100.250 markalla paitatehtailija Juseliukselle. Juselius oli jo aikaisemmin hankkinut omistukseensa naapurina olevan Vanhan raatihuoneen ja korttelin Hämeenkadun varrella olleen rakennuksen, joka tunnetaan nykyään nimellä Juseliuksen talo.

Åbo Underrättelser 26.4.1859

4 ja 5 sylen tukkeja,

Suippotorneja ja tukipuita,

Yksinkertaisia 7 kyynärän lautoja; tarkemmin tämän lehden painossa

Ruotsalaisia kattopeltejä, 1 1/2 ja 2 tuuman pärenauloja, suurempia

vaakatankoja ja portinsaranoita, tappilukkoja,

saranoita ja säppiä, kääntöauroja ja äkeitä,

ankkureita ja ruoppaimia (naaroja), köysikoneistoja, köysiä ja rattaita,

riverautoja, sisarkoukkuja, purjeköysiä(?), rullalyijyä  

muotti-, pultti- 2 ½ ja 3 tuuman neliskulmarautoja, W. A. Hjeltin luona

(Käännös Sven Hjelt)

   Wilhelm Alexander Hjeltillä ei ollut jälkeläisiä, mutta hän jätti jälkeensä W. A. Hjeltin apurahaston, jonka alkupääoma oli melkein koko kuolinpesän suuruinen. Apurahasto myönsi halpoja lainoja ja apurahoja kaupungin varattomille leskille ja lapsille sekä jakoi vuosittain jouluavustuksia Naantalin köyhille ja stipendejä kauppakoulun varattomille oppilaille. Vuonna 1916 rahaston varat olivat 513.000 mk (n. 86.000 euroa). Rahasto toimi vielä 1930-luvulla Turussa.


   Apteekkari Hjelt

   Vuonna 1923 kuvattu apteekkari Herman Wilhelm Hjeltin kulma Linnankadun ja Kristiinankadun risteyksessä oli aikansa kauneinta Turkua. Vasemman laidan jugendtalon pihalla oli Scalan elokuvateatteri, johon mentiin oikean laidan kahvila Elegantin talon ja Hjeltin talon välisestä porttikäytävästä (Turun Sanomat 27.7.2015). Apteekkari Hjelt oli lopettanut toimintansa jo vuonna 1880, mutta talo tunnettiin vielä 1920-luvulla hänen nimellään.

Sanomia Turusta 13.7.1858

   Herman Wilhelm Hjelt oli rautakauppias Hjeltin veli. Koulunkäyntinsä jälkeen Hjelt aloitti apteekkiharjoittelijana Turun kaupunginapteekkari, kauppaneuvos Erik Julinin luona vuonna 1843. Sen jälkeen hän oli harjoittelijana Pietarissa ja Tampereella. Hjelt sai proviisorin oikeudet 1854 ja oikeudet avata Turun neljännen apteekin vuonna 1858. Hän myi apteekin vuonna 1880 ja omistamansa apteekkirakennuksen vuonna 1888. Apteekkari oli isältään, merikapteeni Fredrik Wilhelm Hjeltiltä perinyt Kapon talon Kaarinan Rauvolasta. Vuonna 1867 hän osti Vaarniemen kruununtilan ja myöhemmin Ylilemun kartanon Kaarinasta. Perilliset myivät nämä kiinteistöt apteekkarin kuoltua vuonna 1901.

(August Hjelt: Släkten Hjelt 1903)

   Apteekkari Herman Wilhelm Hjelt vaikutti muutenkin liike-elämässä. Hän harjoitti puutavaran vienti- ja tuontikauppaa ja toimi laivanvarustajanakin. Hän oli osaomistaja Suomi-nimisessä parkissa, joka haaksirikkoutui Hullin edustalla toukokuussa 1871. Vakuutus korvasi kuitenkin vahingon, olihan Herman Wilhelm Hjelt Suomen merivakuutusseuran puheenjohtaja.

   Hjeltillä oli monia luottamustoimia: Suomen merivakuutusseurassa, Turun Säästöpankin johtokunta, Suomen Lääkäriseuran johtokunta ja senaatin pankkivaliokunnan Turun konttorin komitean jäsen.

   Turun kaupunginmuseossa on joitakin apteekkari Hjeltille kuuluneita esineitä, kuten tämä tulensuoja.


   Verkakauppias Hjelt

   Rautakauppias Hjeltin ja apteekkari Hjeltin veljenpoika Edrik Hjelt valmistui Turun kauppaopistosta vuonna 1879. Sen jälkeen hän oli harjoittelijana Saksassa ja opiskeli Hampurin kauppa-akatemiassa. Hjelt toimi Littoisten verkatehtaalla kirjanpitäjänä ja kassanhoitajana vuodesta 1883. Sen lisäksi Edrik Hjelt toimi vuodesta 1893 Littoisten verkatehtaan isännöitsijänä ja yhtenä omistajana. Hänellä oli myös verkakauppa omistamassaan talossa Turun kauppatorin varrella vuodesta 1892.

   Edrik Hjeltistä voi lukea enemmän Maria Ekmanin kirjasta: Allan Hjelt – murrosvaiheen liikemies (2021). Edrik Hjelt oli Allan Hjeltin isä.

Edrik Hjelt (1855-1917)

(Victor Westerholm, Åbo Akademin säätiön taidekokoelma) 

Åbo stads adresskalender 1904

 

     Kirjakauppias Hjelt

              Christian Ludvig Hjelt      Hedvig Lovisa Hjelt (Chytraeus)

   Kirjanpainajana paremmin tunnettu Christian Ludvig Hjelt toimi myös kirjakauppiaana jo ennen Turun paloa. Aluksi hän myi kodissaan kirjapainonsa tuotteita ja vuodesta 1826 Suuren Hämeenkadun varrella olleesta puodistaan myös ulkomaista kirjallisuutta. Turun palossa tuhoutuivat kaikki Hjeltin kaupungissa sijainneet rakennukset: asuintalo, kirjapaino ja sen työntekijöitten rakennus, kirjapuoti sekä kaksi muuta vuokralle annettua kiinteistöä. Palovakuutusta ei ollut.

Turku talvella 1828

   Näkymä Aurajoelta Turun paloa seuranneena talvena. Etualalla Christian Ludvig Hjeltin tontilla on jäljellä vain savupiippu. Palanut kivinen rakennus oikealla on nahkatehdas, jonka omistaja Christoffer Richter oli Hjeltin lanko.

   Tuolle paikalle kohosivat vuonna 1831 kirjanpainaja Hjeltin empiretyylinen asuintalo, painotalo ja puinen Åhuset joen pientarelle. Tarkemmin kirjanpainaja Hjeltin elämään voi perehtyä Anna Perälän tietoteoksessa.


------

Lataa .pdf täältä.

------

Kiitokset käännösavusta Sven Hjelt ja Ann-Marie Hjelt.
Finna-hakupalvelu, www.finna.fi

Dahlströmin kortisto, Kansalliskirjasto
Digitaalinen sanomalehtiarkisto, Kansalliskirjasto
Turun ja Porin läänin henkikirjat, Kansallisarkisto
Turun ruotsalaisen seurakunnan arkisto, Kansallisarkisto
Maria Ekman: Allan Hjelt – murrosvaiheen liikemies (2021)
August Hjelt: Släkten Hjelt (1903)
Anna Perälä: Tilanomistaja kirja-alalla. Christian Ludvig Hjelt tilanomistajana, kirjanpainajana ja kirjakauppiaana 1823-1849. (2019)

Muotokuvan arvoitus

 

Valle Rosenberg: Alma Hjelt, 1913
(Helsingin Taidemuseo. Valokuva: Hanna Rikkonen)

   Tämä muotokuva kuuluu Leonard ja Katarina Bäcksbackan kokoelmaan Helsingin Taidemuseossa (HAM). Kuva tunnetaan nimellä ”Alma Hjelt”, taiteilija on Valle Rosenberg ja valmistumisvuosi 1913.

   Taidesalonki Bäcksbacka on esittänyt teosta nimellä "Rouva Hjelt" vuoden 1967 Valle Rosenbergin muistonäyttelyssä. Viimeksi se on ollut esillä vuonna 2015 HAM:in näyttelyssä Taidesalonki 100 vuotta.

   Museon kuvaus maalauksesta:
   Muotokuva naisasialiikkeen vaikuttaja Alma Hjeltistä. Nainen istuu rennosti punasävyisellä divaanilla nojaten eteenpäin kohti katsojaa. Kasvot on kuvattu viitteellisesti. Nainen on pukeutunut tummaan mekkoon, ja hänellä on päässään suuri valkoinen hattu ja käsissään pitkät valkoiset hansikkaat. Teoksen perspektiivi on vääristynyt, ja tummasävyisessä levein siveltimenvedoin maalatussa teoksessa on vaikutelmia sekä ekspressionismista että kubismista.

   Kuka on tuo nainen?

 

   Ongelma on siinä, että voimistelunopettaja, naisasialiikkeen vaikuttaja Alma Evelina Hjelt kuoli 57-vuotiaana vuonna 1907 siis kuusi vuotta ennen muotokuvan valmistumista. Hän ei ollut elämänsä aikana naimisissa eli hänestä käytettiin nimitystä neiti Alma Hjelt, kun taas muotokuvan naisen sanotaan olleen rouva Alma Hjelt.

   Hjelt-suvusta löytyy toinenkin Alma Hjelt, jonka tiedot sopivat paremmin taulun naiseen. Hän on Mikkelissä vuonna 1890 syntynyt Alma Johanna Nykänen, joka työskenteli näyttelijättärenä Kansallisteatterissa syksyllä 1912 ja vuoden 1913 alussa. Helmikuun 17. päivänä 1913 hänet vihittiin liikemies Torsten Hjeltin kanssa, jonka jälkeen hän oli siis 23-vuotias rouva Alma Hjelt. Tämän jälkeen häntä ei enää nähty näyttämöllä. Taiteilija Valle Rosenberg muutti vuonna 1913 ulkomaille, joten Alma Hjeltin muotokuva on valmistunut viimeistään aivan vuoden 1913 alussa, kuitenkin ajoissa ehtiäkseen häälahjaksi.

   Torsten Hjelt oli vuonna 1912 perustanut yhdessä taiteilija Eric Vasströmin kanssa Mariankadulle VIDETUR-nimisen toimiston "för konstnärlig annonsering och affischering". Tästä syntyy yhteys myös muotokuvan tekijään, sillä taiteilijat Vasström ja Rosenberg olivat molemmat myös kuvittajia ja pilapiirtäjiä. He toimivat yhdessä kuvittajina erilaisissa julkaisuissa ja pilalehdissä. On ymmärrettävää, että juuri tässä kolmen miehen piirissä on syntynyt ajatus Torsten Hjeltin nuorikon maalauksesta.

   Torsten ja Alma Hjeltillä oli kaksi lasta: vuonna 1914 syntynyt tytär Marianne ja vuonna 1920 syntynyt poika Gustaf Robert. Luutnantti Gustaf Hjelt kaatui kesäkuussa 1944 Tali-Ihantalan taisteluissa. Marianne Hjeltistä ei ole muuta tietoa kuin puolison nimi Asa T. Jones.

Valle Rosenberg: Omakuva 1910

(Ateneum)

Eric Vasström: Omakuva 1937
(Taidekoti Kirpilä/Suomen Kulttuurirahasto)

 

  

Hjeltin veljesten sotaretki

  

   (Haastattelu Uudessa Suomettaressa 3.5.1918. Kuvat lisätty myöhemmin.)

    Lataa pdf-muodossa täältä.

   Pari päivää sitten oli haastattelijallamme tilaisuus tavata senaattori August Hjelt Diakonissalaitoksessa, missä hän on viime maaliskuun alusta asunut. Senaattori Hjelt kertoi aluksi kokemuksiaan hirmuvallan ajoilta. Myöskin herra H:iä olivat punaiset ahkerasti ajaneet takaa, käyden etsimässä häntä sekä sukulaisten luota että kaupungissa olevasta asunnostaan. Monen monta kertaa olivat he käyneet hänen ja hänen veljensä Arthur Hjeltin tilalla Tuusulassa ryöstöretkillä, viimeksi huhtik. 19 pnä.

 

   Helsingin valtauspäivinä 12 ja 13 pnä huhtikuuta, sai hra H. persoonallisesti kokea taistelun maininkeja Diakonissalaitoksenkin suojissa ollen. Kuulatuisku oli myöskin siellä ollut ankara, ainakin kaksisataa luotia oli laitoksen ikkunoihin ja seiniin sattunut. Olipa hra H. ollut hengenvaarassakin aivan laitoksen lähettyvillä. Lauantaipäivänä t.k. 13 p:nä, klo 3 ip. tuli näet punaisten puolelta ratsastava rauhanhieroja valkoisine lippuineen läheiselle kadulle haluten keskustella saksalaisten kanssa. Kun heidän johtajansa, luutnantti Bohme tietystikään ei ymmärtänyt suomenkielistä miestä, lähti senaattori H. häntä tulkkina avustamaan. Silloin vielä lenteli luoteja ympäriinsä ja kuuma shrapnellin kappale putosi aivan senaattorin viereen.

Saksalaisen prikaatin matkassa Lepolaan.

   Tämän jälkeen kertoi senaattori kokemuksiaan ja vaikutelmiaan matkaltaan Tuusulaan, jonne hän tuli saksalaisen kenraali Wolfin seurassa ja tavallaan hänen oppaanaan. Herra H. oli näet saanut tietää, että saksalainen prikaati seuraavana aamuna huhtik. 19 p:nä lähti Tuusulan kautta pohjoiseen päin punaisten joukkoja vastaan. Kun hän hyvin tarkoin tunsi paikkakunnan ja sen oloja, tarjosi hän paikallistuntemuksensa kenraali W:n käytettäväksi, mikä tarjous otettiin mielihyvällä vastaan. 

 

   Saksalainen joukko-osasto, n. 3.000 miestä, oli jo lähtenyt matkalle klo 6 aamulla ja tavoitti senaattori H. sopimuksen mukaan klo 10 a.p. Helsingin pitäjän kirkon kohdalla, missä liittyi veljensä, prof. Arthur Hjeltin kanssa automobiilillä. Siellä levähti parastaikaa osa joukkoja, täyttäen kaikki talot, paikat ja kujat. Esikunta oli juuri murkinoinut; joi nyt vielä aamukahviansa ja veteli savujaan.

   Itse johtaja, kenraali Wolf, oli levähtänyt omassa huoneessaan, kun senaattori Hjelt veljineen esittäytyi hänelle. Kenraali oli harmaahapsinen, miellyttävä ja ystävällinen, mutta samalla ankaran näköinen mies, jonka koko olemus vahvisti hänen sanansa. Hän polveutuu vanhasta silesialaisesta sotilassuvusta. Kenraali otti vieraansa kohteliaasti vastaan. Kahvia juotiin ja tupakoitiin ja sitten tarkastettiin kartat ja liikuntasuunnitelmat. Kenraali oli hyvällä tuulella. Hän ei odottanut mitään vakavampaa vastustusta, mutta mainitsi samalla saksalaisten sotataidon periaatteena, että päätetty tehtävä aina on suoritettava loppuun, mutta siten että sodan uhreja tulee mahdollisimman vähän. ”Me liikumme ja taistelemme tarkan harkinnan mukaan, järjestelmällisesti, tahtoisin sanoa tieteellisesti,” – olivat hänen sanansa.

Entäs sitten sotajoukko?

   Se oli mallijoukkoa, vakavia, sitkeitä ja vankkoja miehiä harmaissa univormuissa, teräksiset, leveät kypärät päässä ja vahvasti aseistettuja. Siinä oli kaikki aselajit edustettuna; täysi saksalainen armeija pienoiskoossa. Ensin kulkivat tähystelijät ja niiden jälessä kaartin ulaanit Potsdamista, sitten jalan kulkevat saksilaiset kyrassierit (jättäen hevosensa n. 2 vuotta sitten), sitten Brandenburgin jääkärit, kaikki täysissä sotavarusteissa. Kanuunoita ja ammunitionivaunuja oli eri paikoissa. Joukkoja seurasi suurenmoinen kuormasto mukana, kun joukkojen oli lähdettävä pitempiaikaiselle matkalle. Kuormasto, jossa vetojuhtina oli suuri määrä muuliaaseja ja jonkun verran suomalaisten talonpoikien ajamia hevosia, oli ainakin 2 km pituinen. Kuormaston mukana oli paitsi sairashoito-vaunuja, myöskin kenttäkeittiöt, joissa ruoka valmistui armeijan liikkuessa eteenpäin, telefonilaitteita kuljettavia vaunuja y.m.

    Mitään ei tuntunut uupuvan sotajoukosta. Sillä oli reserviosia pyöristä asti särkymisen varalta ja oli sen järjestys siinäkin mallikelpoinen, että osa aina kulki toisesta jonkun välimatkan päässä. Sotajoukon marssi oli tasaista, tyyntä ja hiljaista. Upseerien ja sotilaiden suhde tuntui hyvin läheiseltä, jopa toverilliseltakin, vaikka tietysti täsmällistä sotakuria ei unohdettu koskaan. Ei mitään suurisanaisia komennuksia kuulunut, mutta siitä huolimatta kävi kaikki kuin yhdestä sopimuksesta. Marssia jatkettiin huonosta ja liejuisesta teistä huolimatta, missä jalka upotti syvällekin. – Ei mikään häirinnyt marssia. Seutu oli kuin kuollut. Ei ainoatakaan siviili-ihmistä näkynyt. Asukkaat olivat nähtävästi lähteneet pakoon.

   Sitten kun noin klo ½ 10 aikaan oli lähdetty liikkeelle Helsingin kirkonkylästä, oli matka kulunut aivan häiriytymättä, kunnes noin klo 3:n tienoilla, prikaatin jouduttua Tuusulan rajan sisälle aivan äkkiä ensimmäinen tervehdys tuli venäläisten hoitamasta tykkipatterista. Ammus, joka putosi vain muutaman kymmenen metrin päähän senaattori Hjeltin autosta, ei pehmeään maahan sattuessa räjähtänyt. Se ei näy herättäneen juuri paljoakaan huomiota, eikä marssi hetkeksikään pysähtynyt. Pari kanuunaa vain nopeasti siirrettiin maantieltä niitylle ja pantiin ampumakuntoon, eikä aikaakaan kun alkoi ryssille ja punaisille voimakkaita vastaterveisiä.

Saksalaiset ottavat vastaan tulikomentoja telefoonilla.

   Kun oli vielä marssittu noin kilometrin matkan, tuli päivällisloma. Sotamiehet panivat pois aseensa ja heittäytyivät lepäämään sytyttämiensä pienten nuotiovalkeiden ääressä. Kenttäkeittiöt ajettiin esiin; jaettiin miehille lämmintä kaalikeittoa. Sitä syötiin maukkaan ”sotilasleivän” ja ihran kanssa. Keitto oli sama upseereillekin. Nämä kuitenkin joivat vähän kahviakin. Kenraalikin joi kahvinsa yksinkertaisesti läkkiastiasta.

   Syönnin aikana kanuunain äänet kävivät yhä voimakkaammiksi ja niihin sekaantuivat kuularuiskujen rätinä ja kiväärien terävät paukkeet. Kun kenraali oli antanut upseereilleen lyhyet ja täsmälliset määräykset, meni hän vihollisten kuulien pudotessa aivan lähellä, omaan autoonsa levähtämään, kehoittaen vieraitaan tekemään samoin. Pieni levonhetki maistuikin hyvälle.

   Hauska oli katsella miten upseerien kenttäpuhelimet toimivat. Eräs miehistä kiipesi puhelinpylvääseen ja yhdisteli kenttäaparaatin lankoja eri lankoihin. Pari pylväässä kulkevaa lankaa oli varattu yksinomaan saksalaisia joukkoja varten ja pääsivät he niitä myöten yhteyteen joukkojensa kanssa hyvin laajalla alueella. Tällä kertaa ei onnistuttu siepata vihollisten keskinäisiä keskusteluja.

   Tällä välin rupesivat ensimmäiset haavoittuneet tulemaan. Kolme haavoitettua miestä ratsasti ensimmäisinä aivan tyynesti sidontapaikalle ja vähän myöhemmin tuotiin suomalaisen talonpojan kärryillä kaatuneen ruumis. Ammunta alkoi kiihtyä punaisten niin kuin saksalaistenkin puolelta. Saksalaisilta kaatui taistelussa 2 miestä ja useita lienee haavoittunut.

   Kun oli todettu, että punaryssät olivat sijoittaneet kuularuiskuja m.m. Hyrylän venäläisen kirkon torniin, antoi kenraali määräyksen ampua se alas. Samassa kun kaikki oli tätä varten kunnossa tuli kuitenkin tieto, että viholliset olivat lähteneet pakoon. Kello on nyt noin 6. Kun ammunta alkoi hiljentyä, lähtivät joukot taas liikkeelle yhtä rauhallisesti kuin olivat taisteluun menneetkin. Punaisten viimeiset puolustuspaikat, joitten asema oli erinomainen, ottivat saksalaiset etujoukot väkirynnäköllä.

   Kun Keravan puolelta vielä kuului ammuntaa, sai kenraali samalla iloisen raportin, joka häntä ja hänen seuruettaan makeasti nauratti. Punaiset olivat näet hädissään sijoittaneet tykkinsä takaperoisesti panssarijunan viimeisiin vaunuihin, joten eivät voineet tykkejään käyttää.

Punaisten panssarijuna

   Hyrylän kylään saavuttua näytti kylä ensin tyhjine taloineen ja tupineen sekä ikkunalaudoituksineen autiolta. Kuulain jälkiä näkyi siellä täällä ja kuolleita hevosia ojissa. Vähitellen rupesi kuitenkin talojen kellareista tulemaan ihmisiä esille, paikkakuntalaisia ja pakolaisia, ja oli heidän ilonsa täydellinen vapauttajan tullessa. Kasvonsa loistivat ja kaikesta näki, että heidän kiitollisuutensa oli rajaton. 

   Kenraali Wolf ja hänen esikuntansa sijoittui Peltolaan ja osa upseereita venäläisten kasarmeihin Hyrylässä sekä pappilaan, mistä kaikki väki oli pakosalla. Sanomattakin arvaa, mikä riemu syntyi pappilan väen palatessa piilopaikastaan nähdessään kärsimystensä vihdoinkin päättyneen ja ystävällisten vieraiden tulleen kattonsa alle.

   Sotajoukkonsa sijoitti kenraali Hyrylän venäläiseen kasarmiin, kuultuaan sellaisen olemassaolon paikkakunnalla. Erääseen kasarmin huoneeseen olivat punaiset asettaneet helvetinkoneen, jolla tietysti oli tarkoitus tuhota sinne sijoittuneet voittajat. Helvetinkone oli asetettu niin, että sen olisi pitänyt laueta erästä ovea aukaistessa. Mutta se ei onneksi toiminutkaan punaisten suunnitelmien mukaisesti.

   Saksalaisten rauhaa tämäkään episoodi ei häirinnyt, Kun kuormasto oli järjestetty, hevoset juotettu, siivottu ja talleihin sijoitettu sekä miehistö teensä juonut voileipien kanssa ja vahdit asetettu, menivät uupuneet sotilaan levolle. Pian yön hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Olisi luullut olevansa keskellä rauhallista sisämaan seutua. Mutta varhain seuraavana aamuna oli koko leiri taas liikkeellä. Saksalaiset joukot jatkoivat matkaansa Hämeenlinnaan maantietä myöten Nurmijärvelle. Noin klo 10 tienoissa aamulla alkoivat tykit jälleen jylhää musiikkiaan tällä kertaa Jokelan asemanseutua ja sittemmin Hyvinkäätä vastaan.

   Kenraali oli vakuuttanut, että koko seutu aina heidän tilaansa Lepolaan asti oli punaisista puhdistettu. Kun he sitten, ajettuaan noin 7 kilometrin matkan, saapuivat kotiinsa, saivat he siellä kuulla, että punaisia vielä oli ympäristössä ja että nämä vain jokunen tunti ennen olivat – tyhjentäneet heidän tallinsa. Ei ollut enään mahdollisuutta seuraavana varhaisena aamuna yhtyä saksalaiseen prikaatiin.

    

-------------------

                    Lehtiartikkelin ulkopuolelta: 

   Lepolan väki, August Hjeltin puoliso Lisbeth lapsineen ja Arthur Hjeltin puoliso Aino lapsineen, kuuntelivat levottomina, kun päivän aikana taistelujen äänet lähestyivät Hyrylästä rantatietä pitkin. Ensin tulivat perääntyvät punaiset, jotka veivät mukaansa Lepolan Veikko-hevosen ja ajopelit. Heti heidän perässään tulivat saksalaiset ja sitten yllättäen Lepolan pihaan kääntyi August Hjeltin ajama auto velipoika Arthur kyydissään. 

   35 saksalaissotilasta majoittui seuraavaksi yöksi naapuriin, Järnefeltien Suvirantaan, jonka väki oli Helsingissä. 

   Joitakin päiviä myöhemmin Lepolan talonmies Vihtori Rantala lähti yhdessä Arthur Hjeltin 15-vuotiaan pojan, Kauko Hjeltin kanssa hakemaan Veikko-hevosta Hämeenlinnasta. Veikko löytyi sitten lopulta Riihimäeltä.

Pjunket

 

Schloss Mainberg

Pääosissa:

Tyra Liljeqvist (1881–1949) v:sta 1918 Hjelt, v:sta 1923 Schoenberg. Fil.maist., opettaja.
Edvard Hjelt (1855-1921), yliopiston kansleri, valtioneuvos.
Johannes Müller (1864-1949), teologi, hengellinen opettaja.

   Vuonna 1905 Edvard Hjelt ja hänen puolisonsa Ida tutustuivat laivamatkalla Saksaan 23-vuotiaaseen opiskelijaan Tyra Liljeqvistiin, joka oli menossa opiskelemaan Berliiniin. Tyra teki vaikutuksen ja tuttavuus Hjelttien kanssa jatkui ja kehittyi myöhemminkin.


Merikapteenin perhe

   Tyran isä oli merikapteeni Carl Liljeqvist. Kaksi hänen vävyistään toimi myös merenkulun piirissä: Sigrid-tyttären puoliso oli FÅA:n omistaja ja toimitusjohtaja Lars Krogius ja Elisabeth-tyttären puoliso oli merikapteeni Ossi Hjelt, Edvard Hjeltin serkun poika. Muitten perheenjäsenten joukossa oli taiteilijoita: Signe Liljeqvist oli tunnettu sopraano, hänen puolisonsa Kosti Vehanen pianisti ja Bertel Liljeqvist arkkitehti, tunnettu erityisesti kirkkojen suunnittelijana. Ingrid Liljeqvistin puoliso oli Albin Edvard Rautavaara, yksi Suomen itsenäisyysjulistuksen allekirjoittajista ja myöhemmin oikeusministeri.


Mistä oli kyse?

   Vuosien mittaan Tyra Liljeqvistin suhde Edvard Hjeltiin syveni ja kehittyi sellaiseksi, että kirjallisuudessa on ollut vaikeuksia kuvata mistä oikeastaan oli kyse. Tyrasta on käytetty nimityksiä sihteeri, uskottu ystävätär ja rakastajatar. Perheen piirissä Tyraa kutsuttiin nimellä Pjunket, kiusankappale. Ainoa perheessä, joka jotenkuten sieti Tyraa ja oli hänen kanssaan keskusteluyhteydessä, oli Edvardin esikoinen Esther Hjelt-Cajanus, joka oli kaksi vuotta Tyraa vanhempi. Esther oli tosin yrittänyt tehdä kaikkensa saadakseen suhteen loppumaan.

   Virallisesti suhteessa oli vuodesta 1918 lähtien kyse adoptiosta, johon 23 vuoden ikäero sopi hyvin. Sukunimi Hjelt passissa helpotti yhteisillä matkoilla ulkomailla.

Suomen Wirallinen Lehti 18.7.1918

 

   Edvard Hjeltin aktivistiystävät, jääkäriliikkeen johtohenkilöt ja Berliinin toimiston henkilökunta tuskastuivat ajoittain ”ukon” ystävättären läsnäoloon. ”Kyseessä on korkeintaan platonisesta suhteesta”, totesi Edvard. Oli kyseessä platoninen suhde tai ei, niin Tyran läsnäolo Saksassa oli muitten mielestä turvallisuusriski, kun Edvard Hjelt neuvotteli Saksan avusta Suomelle vuonna 1917 ja oli etsimässä kuningasta Suomeen vuotta myöhemmin. Myös Saksan sodanjohdon aluksi nuiva suhtautuminen Suomen edustajiin Saksassa osoittautui osittain johtuvan Tyrasta. ”Eine Freundin, eine Dame als Vertraute” ei herättänyt luottamusta sotilaspiireissä.

   Professori Ossian Aschan on luonnehtinut kollegaansa ja ystäväänsä näin:

   "Silmiinpistävä piirre Hjeltissä oli lapsuudesta lähtien esiintynyt tarve vaihtaa ajatuksia naisten kanssa ja saada heiltä tukea itselleen. Heissä hän kohtasi enemmän sympatiaa ja ymmärrystä kuin muutoin. Erityisesti hän antoi arvoa sille, että saattoi vapaasti kertoa mikä hänen sisintään liikutti varsinkin, jos hän sillä tavalla sai viisasta ja tahdikasta vastakaikua, joka naissukupuolen parhaissa edustajissa oli ominaista."

   Aschan ei kirjoituksessaan mainitse nimiä, mutta ehkä hänellä tätä kirjoittaessaan on ollut mielessään erityisesti Edvard Hjeltin suhde Tyraan.


Loukussa

   Kesällä 1914 Tyra Liljeqvist osallistui uskonnollisen mystikon, teologi Johannes Müllerin kaksi viikkoa kestäneeseen ”seminaariin” Mainbergin linnassa Baijerissa. Seuranaan hänellä oli todennäköisesti Anna Collan (1864-1927), joka oli Marttaliiton johtohenkilöitä ja toimi yhdessä Tyran kanssa aktiivisesti naisasialiikkeessä. Heidän tarkoituksenaan oli kääntää Müllerin teoksia, jonka takia he jäivät Mainbergiin vielä seminaarin jälkeenkin Müllerin vieraiksi.

   Samana kesänä myös Edvard Hjelt lomaili Saksassa ja osallistui myös em. seminaariin. Oleskeltuaan välillä kylpylöissä Edvard palasi heinäkuun lopulla Mainbergiin. Saksan julistettua sodan Venäjälle suomalaiset totesivat yllätyksekseen olevansa Saksan vihollisvaltion kansalaisia, joilta rajat oli suljettu. Internoinnin uhka oli Hjeltille ja hänen naisseurueelleen todellinen. Kaksi viikkoa he elivät Müllerin vieraina, kunnes tämä neuvoi heitä menemään Pääesikuntaan Berliiniin, josta he sitten saivatkin maastapoistumisluvat. Saksasta lähtö onnistui ilmeisesti Müllerin vaikutusvaltaisten ystävien avulla.

   Mainbergissä Edvard Hjelt oli ystävystynyt Badenin prinssi Maxin kanssa, joka piti Johannes Mülleriä henkisenä ohjaajanaan ja jolta hän oli hakemassa apua ahdistukseensa ja henkiseen eristyneisyyteensä. Edvard Hjelt on itse kertonut, että keskustelut Johannes Müllerin ja Max von Badenin kanssa vahvistivat suuresti hänen uskoaan Suomen itsenäistymiseen Saksan avulla.

   Yliopiston syyslukukausi lähestyi ja sijaiskansleri Hjeltin viipyminen Saksassa alkoi huolestuttaa sekä omaisia että yliopiston opettajia. Rehtori Anders Donner antoikin Hjeltin vävypojalle Werner Cajanukselle tehtäväksi lähteä Ruotsiin ottamaan selvää sijaiskanslerin kohtalosta. Tukholmassa Cajanus sai pian selville, että Hjelt oli jo lähtenyt paluumatkalle Saksasta. Vihdoin Edvard Hjelt saapuikin Tukholmaan Tyra Liljeqvistin ja muun naisseurueensa kanssa. Hän oli kuitenkin niin täynnä Saksa-intoa ja kaikkea näkemäänsä ja niin kiinni kaikessa mahdollisessa naisiin kohdistuvassa huolenpidossa, että hän tuskin huomasi vävynsä järjestelyjä saatikka kiitti häntä niistä.


Sielunhoitaja

   Johannes Mülleristä on kirjallisuudessa käytetty erilaisia nimityksiä: mystikko, hengellinen opettaja, sielunhoitaja, henkinen terapeutti, uskonnollinen filosofi, profeetta jne. Hänen opetuksensa sisältöä ei ole yksinkertaista selvittää, joten on parasta jättää se tässä tekemättä. Merkittävää on, että Müllerin oppien vaikutus ensin Tyra Liljeqvistin ja sitten Edvard Hjeltin henkiseen elämään oli selvä.

   Yksi Müllerin teeseistä oli, että ihmisen ei pidä jäädä olosuhteiden vangiksi, vaan toimia ”herooisesti” niitten muuttamiseksi suotuisiksi. Tätä oppia Edvard Hjelt todella noudatti tulevien vuosien ”herooisessa” toiminnassaan Suomen itsenäistymiseksi, jääkäriliikkeen hyväksi ja Suomen muuttamiseksi kuningaskunnaksi. Ja mikäs oli toimiessa, kun rinnalla oli Tyran kaltainen samoihin tavoitteisiin pyrkivä henkilö.

   Tyra Liljeqvistin ja Anna Collanin vierailu Mainbergissä vuonna 1914 tuotti tuloksia. Jo saman vuoden lopulla ilmestyi heidän yhdessä kääntämänsä Müllerin teos Vad Jesus talat, tolkat för vår tid. I – Om människovardandet, kaksi vuotta myöhemmin sen toinen osa Vad Jesus talat, tolkat för vår tid. II – Efterföljelsen ja vielä vuonna 1917 Valda uppsatser af Johannes Müller. Tyra kirjoitti myös itse artikkeleita, kuten Livet är vad vi göra av det (enligt J. Müller) vuonna 1916 Svenska Kvinnoförbundetin aikakauslehteen Samtid.


Edvard Hjeltin 60-vuotispäivät

   Aktivistien vanhempien neuvosto lähetti kesällä 1915 Edvard Hjeltin Ruotsiin. Matka oli tehtävä Pohjanlahden ympäri. Hjelt naamioi matkansa paoksi 60-vuotispäiviltään, matkaseurana hänellä oli Tyra Liljeqvist. Juhannusaattona myös Werner ja Esther Cajanus lähtivät pohjoisen kautta Edvardin 60-vuotispäiville Tukholmaan. Muita sukulaisia ei ollut tulossa.

   Paluumatkalle lähtivät Esther, Tyra ja Edvard kolmistaan. He poikkesivat Tornionjärven rannalla sijaitsevaan Abiskoon ja majoittuivat hotelliin. Kaikki kolme lähtivät tunturiin, mutta Estheristä tilanne ei ollut miellyttävä, sillä Edvard ja Tyra eivät ollenkaan hillinneet itseään, vaan olivat niin sokeasti rakastuneita, että se herätti huomiota ja Estherin rooli esiliinana muuttui naurettavaksi. Abiskossa sattui olemaan myös insinööri Erik von Frenckell, joka Suomeen palattuaan juorusi innokkaasti Edvard Hjeltistä ja Tyrasta. Paluumatkalla junaan astui Tampereella sattumalta Edvard Hjeltin tytär Ingrid Fraser, joka järjesti junassa jonkinasteisen kohtauksen Tyran takia.

   Näihin aikoihin Edvard ja Ida Hjelt muuttivat vanhasta kodistaan Snellmaninkadulla omille tahoilleen, Ida nuorimman lapsensa Evin kanssa Linnamäelle Tuusulaan ja Edvard Mariankadulle yksinään. Cajanusten asunto sijaitsi samassa porraskäytävässä eikä Esther voinut olla havaitsematta Tyran ”hiljaisia ja hienotunteisia” vierailuja Edvard Hjeltin luona.


Tehtäviä Saksassa
 
   Poliittinen tilanne kiristyi vuonna 1917 kesän ja syksyn aikana. ”Hanki nyt vain saksalaiset tänne, muuten emme selviä” evästi Svinhufvud Edvard Hjeltiä ja lähetti hänet Berliiniin elokuussa. Tyra Liljeqvist seurasi tietenkin mukana.

   Syksyllä 1917 Edvard Hjelt solmi omissa nimissään valtiosopimuksen Saksan kanssa, jonka Svinhufvud kylläkin jälkeenpäin hyväksyi. Sisällissodan aikana Edvard Hjelt valvoi jääkäreitten koulutusta Saksassa ja heidän siirtymistään Suomeen. Syksyllä 1918 Edvard Hjeltin tehtävänä oli etsiä Suomelle saksalainen kuningas. Varmaankin Tyran läsnäolo oli hyvänä tukena näissä tehtävissä, ulkopuolisille hän oli murheenkryyni.

   Eräillä päivällisillä Hollannissa Tyra oli törmäillyt pahasti ja puhunut siellä asioita, joita ei olisi saanut sanoa ja jotka toisaalta osoittivat, että Hjelt luotti häneen liikaa. Hjelt oli tämän jälkeen jossain määrin ”verdächtig” (epäilyttävä) saksalaisten keskuudessa, kuten myös Werner Cajanus hänen vävynään.

   Werner Cajanus oli jääkäreitten asioilla käymässä Berliinissä ja hankkinut Edvardille ja Tyralle sokeria, voita, kahvia ja muuta mustan pörssin tavaraa: he itse eivät olleet vielä oppineet besorkkaamaan ja olivat nälkään nääntymässä.

   Syksyllä 1918 Berliinin toimiston henkilöstö sai vain todeta, että kesken kiireisimmän kuninkaan etsinnän Edvard Hjelt ja Tyra hävisivät omille teilleen. Edvard itse kirjoittaa tästä Werner Cajanukselle:

”… ajattelin pitää kahden viikon loman ja matkustaa Tyra Liljeqvistin ja Stina Gripenbergin kanssa Elmauhun Ylä-Baijeriin. Oleskelusta siellä näytti tulevan oikein miellyttävä, mutta jo neljän päivän kuluttua minut sähkötettiin takaisin tänne [Berliiniin], enkä ole sen jälkeen voinut jatkaa keskeytynyttä lomaani. Täällä on ollut niin paljon ja tärkeitä asioita. Kuningaskysymys ennen kaikkea.”

Schloss Elmau

   Johannes Müllerin rakennuttama Elmaun linna valmistui vuonna 1916. Meinbergin linnaa hän ei omistanut, se oli annettu hänen käyttöönsä. Rahoittajina toimivat hänen varakkaat ystävänsä ja oppiensa seuraajat. Elmaussa vieraiden tulisi voida tiedostaa jumalallisen olemuksensa luonnossa vallitsevan hiljaisuuden kokemuksen sekä konserttien ja tanssi-iltojen kautta ”vuorisaarnan hengessä, tiedostamatta ja suoraan kuin lapset”.

   Myös Max von Baden vieraili edelleen Elmaussa. Hänen ystävyytensä Edvard Hjeltin kanssa osoittautui kuningaskysymyksen aikaan kullanarvoiseksi. Max von Baden oli löytänyt merkityksen elämäänsä: keisari oli nimittänyt hänet syksyllä 1918 keisarillisen Saksan valtakunnankansleriksi. Hän oli aktiivisesti mukana Suomen kuninkaan etsimisessä ja hänen avullaan Edvard Hjeltille avautuivat ovet Saksan hallitsijapiireihin. Lisäksi Max von Baden oli kuninkaaksi valitun Hessenin prinssi Friedrich Karlin serkku. Viimeinen sana Suomen kuninkaan valinnassa oli tietenkin keisarilla, joka hänkin oli Max von Badenin serkku.

    Syksyllä 1920 Johannes Müller vieraili Suomessa Edvard Hjeltin vieraana. Hän piti luentosarjan uskonnollis-filosofisista ajatuksistaan ja ajankohtaisista maailmanpolitiikan asioista Helsingissä yliopiston juhlasalissa sekä Turussa ja Viipurissa: Einen neue Art Leben, Das Geheimnis des Lebens, Menschen unter einander ja Wege zum Glück. Hän puhui myös Suomessa asuville saksalaisille siitä, miten heidän tulisi suhtautua muuttuneeseen asemaansa Saksan keisarikunnan romahduksen jälkeen.


Viimeinen yhteinen matka

   Kuusitoista vuotta oli kulunut Tyran ja Edvardin kohtaamisesta laivalla matkalla Saksaan, kun he heinäkuussa 1921 tekivät viimeisen kerran tutuksi tulleen laivamatkan, tällä kertaa Saksasta Suomeen ja Edvard arkussa.

   Laiva oli Tyran lankomiehen, laivanvarustaja Lars Krogiuksen s/s Poseidon. Siunauksen Helsingin Vanhassa kirkossa toimitti vainajan veli Arthur Hjelt. Tyran sisko, laulajatar Signe Liljeqvist lauloi Händelin Largon ja Schubertin Litanein.

Vuonna 1919, Edvard Hjeltin vielä eläessä, Esther Hjelt-Cajanus kirjoitti isänsä senhetkisestä tilasta:

   ”Seurustelu Saksan sodanjohdon ja diplomaattikunnan kanssa ulkomailla oli eräs hänen kehitykseensä vaikuttava tekijä, mutta myös se oli varsin yksipuolinen. Monista asioista kiinnostuneesta, monia asioita ymmärtävästä miehestä on tullut henkiseltä rakenteeltaan rajoittunut, yksipuolisesti kiinnostunut ihminen. Mielenkiinnolla kaikkiin hyviin pyrkimyksiin osallistuneesta, kaikkia viisaita, vakavia ääniä kuunnelleesta ja kuulemaansa punninneesta ystävällisestä, humaanista ihmisestä Pappa on muuttunut harvinaisen paksunahkaiseksi saksalaisystäväksi ja ententen vihaajaksi, joka kritiikittömästi hyväksyy tai hylkää asioita, ja vain sen perusteella miltä suunnalta ne tulevat. Hänen entinen laaja miespuolinen ystäväpiirinsä on harventunut. Se koostuu nykyisin enimmäkseen nuorehkoista miehistä, jotka oppivat häneltä hänen muinoin niin loistavaa valtiotaitoaan, tai jotka ovat tai ovat olleet saman saksalaisihailun vallassa kuin hän, ja sitä paitsi – kauhistuttavan suureksi osaksi – he ovat Tyran keski-ikää lähestyviä enemmän tai vähemmän hupsuja naistuttavia, jotka katsovat häneen ja käsittelevät häntä kuin jumalallista olentoa!”


Epilogi

   Kaksi vuotta Edvard Hjeltin kuoleman jälkeen Tyra Hjelt meni naimisiin Baltian saksalaisen tähtitieteen tohtori Erich Schoenbergin kanssa. Schoenberg oli työskennellyt vuodesta 1920 lähtien Helsingin yliopiston observatoriossa Baltian geodeettisen komission palveluksessa. Vuonna 1926 pariskunta muutti Breslauhun, jossa Schoenberg toimi professorina ja sikäläisen observatorion johtajana. Vuodesta 1946 alkaen Schoenberg oli Münchenin yliopiston professori ja observatorion johtaja. Tyra Schoenberg kuoli Münchenissä vuonna 1949.

Hbl 19.8.1949

   Johannes Müllerin suhde kansallissosialismiin oli kaksijakoinen. Hän ei hyväksynyt antisemitismiä ja oli sen takia epäilyttävä henkilö natsien keskuudessa. Toisaalta hän oli suuri Hitlerin ihailija sen takia, että Führer nosti Saksan takaisin suuruuteen Weimarin tasavallan alennustilasta. Tämän takia hän oli sodan jälkeen epäilyttävä henkilö liittoutuneitten keskuudessa ja häntä vastaan nostettiin syyte. Tuomioita ei kuitenkaan tullut, mutta Elmaun linna takavarikoitiin ja annettiin amerikkalaisten miehitysjoukkojen käyttöön. Johannes Müller kuoli vuonna 1949 ja pian sen jälkeen Elmau palautettiin hänen perillisilleen.


(Lataa pdf-muodossa täältä.)
-------------------------------------------------------

Ossian Aschan: Minnestal över Edvard Immanuel Hjelt. (1922)
Harald Haury: Johannes Müller, Lebensberater, völkischer Prophet und Gründer von Scholss Elmau. (2016)
Edvard Hjelt: Från händelserika år. Upplevelser och minnen II. (1920)
Ester Hjelt-Cajanus: Edvard Hjelt och sekelskiftets Finland. (1953)

Marjut Hjelt: Kuvia Esther Hjelt-Cajanuksen elämästä. (2012)
Anders Huldén: Kuningasseikkailu Suomessa 1918. (1988)
Pekka Kilkki: Werner Cajanus 1878-1919. (1988)
Harri Korpisaari: Itsenäisen Suomen puolesta: Sotilaskomitea 1915-18. (2009)
Janne Könönen: Punaisen leijonan maa. Suomen hullu joulukuu 1917. (2017)
Timo Tuikka: Vuosisadan sankarit ja pelurit. (2015)

Baltisches Biografisches Lexikon digital
Digitaalinen sanomalehtiarkisto, Kansalliskirjasto.

 

Alajärven kappalaisen vaali 1841

 

Alajärven kirkko (rak. 1841)

   Alajärven kappalainen Jakob Cuhlberg kuoli vuonna 1839 73-vuotiaana. Säädösten mukaisesti hänen leskellään alkoi ns. armovuosi, jonka aikana hän sai nauttia edesmenneen miehensä virkaeduista ja sai asua kappalaisen virkatalossa Kaupinniemessä.

   Papin tehtävät järjestettiin väliaikaisesti siten, että Kurusta tuli kappalaisen apulainen Anders Hellén Alajärvelle armovuoden saarnaajaksi. Hän ehti hoitaa tointa vuoden verran ennen kuin kuoli yllättäen vain 35-vuotiaana maaliskuussa 1840. Uudeksi armovuoden saarnaajaksi saatiin Isokyröstä Johan Fredrik Reinius.

   Samaan aikaan Alajärvellä rakennettiin uutta kirkkoa, joka otettiin käyttöön maaliskuussa 1841. Turun tuomiokapituli ryhtyi toimeen kappalaisen viran täyttämiseksi ja asetti huhtikuussa 1841 kolme hakijaa suosittamaansa järjestykseen.

1 - Teuvan sijaiskirkkoherra ja armovuoden saarnaaja Berndt Gustav Ringbom
2 - Karvian kappalainen Anders Gustav Cajanus.
3 - Laihian pastorin apulainen Karl Wilhelm Hjelt

Åbo Underrättelse 14.4.1841

 

   Huomio kiinnittyy siihen, että Hjelt ei vielä täyttänyt kappalaisen viran edellytyksiä. Päinvastoin kuin kahdella ensimmäiselle sijalle asetettua häneltä puuttui pastorin tutkinto (pastoraalitutkinto). Ottaen huomioon tuon ajan olosuhteet Suomen kirkon piirissä, Karl Wilhelm Hjeltillä oli ainakin yksi etu puolellaan; hän ei ollut mikään herännäispappi. Kirkon ja herännäisyysliikkeen välit olivat huonoimmillaan. Esimerkiksi herännäisliikkeen johtohahmo Niilo Kustaa Malmberg oli pidätetty Kalajoen papin virantoimituksesta puoleksi vuodeksi luvattomien hartausseurojen pitämisen takia.

   Karl Wilhelm Hjelt oli syntynyt vuonna 1808 Turussa, jossa hänet vihittiin papiksi 1831. Samana vuonna hän aloitti työt Laihian kirkkoherra Johan Stenbäckin apulaisena. Karl Wilhelm piti päiväkirjoja, joista vuoden 1835 kirja on säilynyt jälkipolville. Päiväkirja on hyvin yksityisluonteinen, siihen hän on kirjoittanut melkein kaikesta muusta kuin työstään. Karl Wilhelm osallistui täysin rinnoin Laihian pienen säätyläisjoukon ajanviettoon ja seurusteluun. Miesseurassa vietettiin pitkiä iltoja ja öitä alkoholia nauttien ja kulloisenkin säätyläistalon piikoja vikitellen. Kuvaava on tapaus, jossa talon pääpiika keskeytti piikoihin kohdistuneet lähentelyt ajamalla koko miesporukan pakkasyönä pihalle. Kirkkoherra Stenbäckillä oli kaksi tytärtä, Sophia ja Charlotta. Karl Wilhelm oli toivottomasti rakastunut 22-vuotiaaseen Charlottaan, mutta ei saanut tunteilleen vastakaikua. Monen päivän kohdalle nuori pappi oli kirjoittanut ”Charlotta oli taas kylmä minua kohtaan”. Karl Wilhelm yritti saada vanhempaa siskoa Sophiaa avukseen Charlottan mielen muuttamiseksi, mutta turhaan. Sen sijaan Sophia pyysi Karl Wilhelmiä unohtamaan ihastuksensa. Mahtaneeko asioilla olla yhteyttä, mutta molemmat Stenbäckin tyttäret avioituivat ja muuttivat pois Laihialta vähän ennen kuin Karl Wilhelm Hjelt jätti hakemuksensa Alajärven kappalaiseksi alkuvuonna 1841.

   Alajärvellä kappalaisen vaalin järjestelyt käynnistyivät kesällä 1841. Vaalin toimitusmieheksi oli määrätty Nurmon kappalainen Johan Tamlander. Vaalilautakunnan sihteeriksi valittiin notaari B.C. Hildin ja jäseniksi kirkkoväärtti Juho Pietarinpoika Pynttäri, seksmanni Matti Heikki Juhonpoika Puumala, seksmanni Matti Aaponpoika Juutlaukkonen ja talonpoika Erkki Erkinpoika Levijoki.

   Ensimmäiseksi laadittiin vaaliluettelo kappalaisen vaalissa äänioikeutetuista. Tuon ajan papin vaaleissa äänioikeus oli rajattu henkilöihin, jotka omistivat maata pitäjässä. Kullakin maanomistajalla oli käytettävissään manttaalilukuansa vastaava määrä ääniä. Vaaliluettelo vahvistettiin elokuun 7. päivänä. Se on siitä mielenkiintoinen asiakirja, että se antaa tarkan ja sillä hetkellä ajan tasalla olevan kuvan Alajärven pitäjän maanomistussuhteista. Ajan tasalla pitämistä kuvaa se, että luetteloon tehtiin vielä ennen varsinaista vaalipäivää omistusolosuhteissa tapahtuneita muutoksia. Kaupinniemessä asuva kappalaisen leski Johanna Cuhlberg oli armovuotensa perusteella oikeutettu käyttämään pappilan ja sen maitten mukaista äänimäärää. Hän kuitenkin kuoli vaaliluettelon valmistumisen jälkeen elokuun lopulla ja uudeksi seurakunnan maitten äänten käyttäjäksi tuli Kaupinniemen virkatalossa asuva armovuoden saarnaaja Johan Reinius. Vaaliluetteloon merkittiin 184 henkilöä, joista 20 oli leskiemäntiä. Äänioikeutetuilla oli käytössään yhteensä 23 ¾:n manttaalin äänimäärä. Asiakirjasta ilmenee selvästi Alajärven yksityismaitten tasainen jakautuminen talonpoikien kesken. Ei ollut kartanoita eikä joukosta erottuvia suurtalonpoikia. Vaimot, naimattomat naiset, perintötilojen torpparit, kruununtorpparit, rengit ja piiat eivät sen sijaan päässet valitsemaan itselleen sananjulistajaa. 

   Kappalaisen vaali määrättiin pidettäviksi sunnuntaina 12. päivänä syyskuuta 1841. Sitä ennen kunkin kolmen ehdokkaan oli vuorollaan käytävä Alajärvellä pitämässä jumalanpalvelus ja siihen liittyvä vaalisaarna. Todennäköisesti seurakuntalaisilla oli tällöin muutenkin mahdollisuus tutustua näihin miehiin.

   Vaalipäivänä 12.9.1841 Alajärven seurakunta kokoontui jumalanpalvelukseen vasta puoli vuotta käytössä olleeseen uuteen kirkkoonsa. Jumalanpalveluksen jälkeen alkoi kappalaisen vaalin toimitus. Vaalin kulkua voi seurata toimitusmies Tamlanderin laatimasta pöytäkirjasta (vapaasti suomennettuna):

   Pöytäkirja pidetty Lappajärven pastoraatin Alajärven kirkossa vaalipäivänä 12. syyskuuta 1841.

   #1 Päättyneen jumalanpalveluksen ja tilaisuuteen kuuluvan puheen jälkeen seurakunnan äänioikeutetuille jäsenille on tietoon saatettu, että kappalaisen vaali tullaan suorittamaan heidän kirkossaan ja samalla pyydettiin ilmoittamaan mahdolliset viimeiset korjaukset ja muutokset seurakunnan puolesta, jotta kohta käynnistyvä toimitus voidaan suorittaa keskeytyksettä.

   #2 Ilmoitettiin, että Erkki Erkinpoika Kyrölahti on siirtänyt maatilansa Alajärvi no7 Erkki Tuomaanpojalle.

   #3 Niin ikään merkittiin, että edellä mainitussa kylässä maatilan no29 omistaja on Erkki Juhonpojan sijaan Hermanni Simonpoika ja äänioikeus kuuluu hänelle. 

   #4 Luettiin kyseenä olevan päivän protokolla ja käytettävä vaaliluettelo ja aloitettiin äänestys. Lisäksi huomautettiin, että ehdokkaitten kaikkien lähisukulaisten kuten myös kaikkien kruunun virkamiesten tulee 5.7.1739 annetun Kuninkaallisen ohjeen ja 9.12.1741 annetun Kuninkaallisen kirjeen mukaisesti poistua kirkosta ja olla mitenkään sekaantumatta käynnissä olevaan toimitukseen.

   #5 Sen jälkeen kirkkoväärtti, seksmannit sekä joitakin vanhimpia seurakuntalaisia kutsuttiin sakaristoon valvomaan äänestyksen asiaankuuluvaa kulkua. 

   6# Lopuksi luettiin vaaliluetteloon merkitty vaalin lopputulos sekä tiedotettiin, että mahdolliset valitukset on 4. päivään lokakuuta kello 12 mennessä jätettävä kirjallisesti Turun Korkea-arvoiselle Tuomiokapitulille. Tähän seurakunnan jäsenet vastasivat hyväksyvänsä käydyn vaalin tuloksen antamalla siunauksensa sekä virrenveisuulla. 

Seurakunnan puolesta
Juho Pietarinpoika Pynttäri, kirkkoväärtti Matti Matinpoika Höri, lautamies
Jaakko Matinpoika Antila Matti Matinpoika Orava

Johan Tamlander, toimitusmies B.C. Hilding, vaalinotaari

   Vaaliluetteloon oli lisätty kullekin ehdokkaalle Ringbom, Cajanus ja Hjelt omat sarakkeensa. Kunkin äänestäjän käytössä oleva manttaalimäärä merkittiin hänen valitsemansa ehdokkaan sarakkeeseen. Äänestyksen jälkeen luetut ehdokkaitten saamat äänimäärät olivat:

   Ringbom 9/16 manttaalia 2,7 %
   Cajanus 1 103/120 manttaalia 9,1 %
   Hjelt 18 43/480 manttaalia 88,2 %

   Äänestysprosentti oli korkea: henkilöistä laskettuna 92,4 % ja manttaaleista laskettuna 86,7 %.

Vaikka Karl Wilhelm Hjelt oli näin valittu kappalaiseksi, häneltä puuttui vielä virkaan vaadittava pastoraalitutkinto. Tuomiokapitulin vahvistuskirjeessä hänet nimitettiin 1.10.1841 Alajärven kappalaisen virkaan, mutta määrättiin ottamaan virka vastaan vasta 1.5.1842. Karl Wilhelm jatkoikin papin töitä Laihialla vielä parin kuukauden ajan kunnes tuomiokapituli joulukuussa myönsi hänelle virkavapaata pastorin tutkinnon suorittamiseen siihen asti kun työt Alajärvellä alkavat. Lisäksi tuomiokapituli määräsi Johan Reiniuksen jatkamaan Alajärvellä välivuoden saarnaajana siihen saakka kunnes Hjelt alkaa hoitaa kappalaisen virkaansa.

   Pastorintutkintoa suorittavan oli käytävä tuomiokapitulin jäsenten kuulusteltavana, tässä tapauksessa Turussa. Lisäksi oli jätettävä tutkielma jostakin teologisesta aiheesta. Karl Wilhelmin vuonna 1842 painettu tutkielma oli nimeltään Theses pro venia examen subeundi pastorale (Teesejä pastoraalisen kokeen suorittamisluvan saamiseksi). Hyväksytystä tutkinnosta annettiin todistus, joka antoi oikeuden hakea vakinaisen papin virkaa. Karl Wilhelmin tapauksessa asiat etenivät päinvastaisessa järjestyksessä.

   Hjeltin Laihialla suorittama viimeinen kirkollinen toimitus oli 19.12.1841 pidetty kastetilaisuus. Sen jälkeen ei ole tiedossa, missä hän liikkui ja asui ennen virkaan astumistaan toukokuussa 1842. Laihian ja Alajärven kirkonkirjoista asia ei selviä; niistä puuttuvat tavanomaiset lähtö- ja tuloilmoitukset hänen kohdallaan eikä Alajärven kirkonkirjoissa ole hänestä mitään muutakaan merkintää ennen kappalaisen virkaan astumista. Laihialla vuoden 1842 henkikirjat laadittiin joulukuun 1841 tilanteen mukaan eikä Karl Wilhelm Hjeltiä näy niissä enää. Ei häntä näy vastaavassa henkikirjassa Alajärvelläkään. Siellä hän ilmestyy ensimmäisen kerran vuoden 1843 henkikirjaan, joka on laadittu marraskuun 1842 tilanteen mukaan. Toisin sanoen Hjeltin olinpaikka ei näy asiakirjoissa joulun 1841 ja huhtikuun 1842 välisenä aikana. Voisi olettaa, että hän on virkavapautensa alussa muuttanut aivan joulun alla Alajärven pappilaan, jossa palvelusväen lisäksi asui vain saarnaaja Reinius, perheetön hänkin. Sinnehän Hjelt ja hänen tuleva vaimonsa joka tapauksessa asettuisivat vakituisesti asumaan. Pastorintutkinnon vaatimat käynnit Turussa alkuvuodesta 1842 ovat ilmeisesti olleet niin lyhytaikaisia, etteivät ne ole jättäneet jälkiään Turun kirkonkirjoihin tai henkikirjoihin.

   Toukokuussa 1842 kappalainen ja varapastori Karl Wilhelm Hjelt alkoi sitten hoitaa virkaansa Alajärvellä. Hän alkoi myös tarmokkaasti valmistella tulevan puolisonsa saapumista Alajärvelle ja Kaupinniemen pappilaan. Kyseessä oli Laihian kruununvoudin tytär Ottiliana Wilhelmina Allén. Kruununvouti Isac Allén kuului samaan Laihian pieneen säätyläisjoukkoon kuin Karl Wilhelmkin. Ottiliana oli kaksitoista vuotta Karlia nuorempi. Karl kyllä mainitsi Ottilianan joitakin kertoja jo vuoden 1835 päiväkirjassaan, mutta vain ohimennen, olihan Ottiliana silloin vasta 13-vuotias tyttö. Varmaan Ottiliana myöhemminkin jäi Stenbäckin tyttärien varjoon ainakin siihen saakka kun nämä löysivät omat tulevat aviomiehensä.

   Ennen vihkimistä oli kuitenkin pappila laitettava kuntoon Ottilianaa varten. Tässä tarkoituksessa pidettiin heinäkuun 4. päivänä perusteellinen katselmus, jossa Hjelt kävi yhdessä 11 katsastusmiehen kanssa läpi kaikki pappilan rakennukset ja niitten vaatimat korjaukset. Katsastuspöytäkirja on siitä mielenkiintoinen, että siihen on tarkasti kirjattu Kaupinniemen senhetkinen rakennuskanta. Tässä tiivistelmä vapaasti suomennettuna:

1§ Uusi riihi - lattia ja uuni korjattava samana kesänä. Kokonaan uusi riihi rakennettava ensi vuonna.
2§ Vanha puuliiteri, vanha riihi ja vanha työvaja - osittain vielä käyttökelpoisia, liiteri uusittava lähivuosina
3§ Vanhan puuliiterin vieressä sijaitseva aitta - lattia korotettava irti maasta, katto uusittava ja järven puoleinen seinä päällystettävä laudoilla.
4§ Aitta edellisen aitan vieressä - purettava ja uusi rakennettava.
5§ Talli - se seinä, josta jätteet heitetään ulos, on laudoitettava, samoin lattia korjattava joistakin kohtaa syksyllä.
6§ Vanha talli -
7§ Lampola - ei lisää vuohia ennen kuin lampola on syksyllä siirretty sopivampaan paikkaan ja lattiaa korotettu.
8§ Viinanpolttovaja (Brännhus) - lattia, katto ja liesi uusittava.
9§ Ruoka-aitta - seuraavana keväänä siirrettävä lähemmäs lampolaa, jolloin katto ja lattia uusittava samoin kuin rakennettava sen yhteyteen uusi välinevaja.
10§ Sauna - kiuas uusittava heti samana kesänä. Lattia, lauteet ja katto uusittava.
11§ Kaivo - luukku uusittava syksyllä uudesta ja kunnollisesta puutavarasta.
12§ Rakennus (päärakennus?) - keväällä tarvitaan kattoon laudoitus, tarvitaan uusi kaakeliuuni, lattia ja välikatto. Kivijalka rapattava.
13§ Huoneet - pitää keväällä tai ensi kesänä (brakslas?) ja maalattava.
14§ Tuvan lattia - syksyllä avattava ja laitettava uudet fyllingit sekä korjattava mitä alta eteen tulee.
15§ Pellot - puut ja pensaat raivattava

16§ Peltoladot - kurjet (kurkihirret?) vedettävä talvella ja keväällä katot uusittava
17§ Pellot - Koska kappalaisen talossa ei ole manttaalilukua vastaavaa määrää peltoalaa, katsastusmiehet esittävät, että syksyllä on viiden tynnyrinalan alue muokattava pelloksi ja ojitettava.
18§ Kellari - pohja ja katto rakennettava syksyllä.
19§ Vanha rakennus - laitettava kuntoon

   Katselmuspöytäkirja ei vielä tarkoittanut, että kaikki siinä mainitut työt olisivat toteutuneet tai ainakaan ehdotetussa aikataulussa. Seurakunnan varat olivat varmaan vielä vaatimattomat vuotta aikaisemmin valmistuneen uuden kirkon jäljiltä. Seuraavaksi katselmuspöytäkirjaa käsiteltiin pitäjänkokouksessa, josta löytyy pöytäkirja. Näyttää siltä, että ehdotettuihin korjauksiin suhtauduttiin myötämielisesti, mutta keskustelua käytiin aikataulusta, jota monet halusivat pidentää muutamalla vuodella. Korjausten lopullisesta toteutumisesta ei ole tallella asiakirjoja.

   Jotakin valmista Kaupinniemessä kuitenkin ehdittiin varmaan saada aikaiseksi ennen kuin Karl Wilhelm Hjelt matkusti Laihialle, jossa hänet ja Ottiliana Allén vihittiin lokakuun 27. päivänä 1842. Karl Wilhelmin kaksoissisko Sophia Hjelt oli Turusta muuttanut veljensä luo Alajärvelle, joten Kaupinniemessä näkyi todennäköisesti myös naisen jälki, kun vastavihitty rouva Ottiliana Hjelt saapui uuteen kotiinsa.

   Loppuelämänsä Karl Wilhelm ja Ottiliana Hjelt elivät Etelä-Pohjanmaalla. Heidän jälkeläisistään muodostui laaja Hjelt-suvun eteläpohjalainen haara.

---------------
Lataa pdf-muodossa täältä.
---------------

Annaliisa Hjelt: Isän suku, Ottiliana Wilhelmina Allénin ja Karl Wilhelm Hjeltin esivanhempien ja jälkeläisten vaiheita, 2007.
Alajärven seurakunnan arkisto:
   Kappalaisen vaalin vaaliluettelo 1841
   Vaalitoimituksen pöytäkirja 12.9.1841
   Alajärven pappilan katselmuspöytäkirja 4.7.1842
Vaasan läänin henkikirjat 1842 (Va36:p709)
Vaasan läänin henkikirjat 1843 (Va37:p1094)