Polveudummeko Lutherista?

Ruotsalainen lehtiartikkeli 1917

   Jouluaattona 1917 isoisäni Arthur Hjelt sai lukea nimensä erikoisessa yhteydessä päivän Hufvudstadsbladetissa. Nimimerkki H.E.P. (ilmeisesti Hugo E. Pipping) oli kirjoittanut lehteen laajan artikkelin Lutherättlingar i Finland (lue tästä). Kirjoituksen pohjana oli pari kuukautta aikaisemmin Stockholms Dagbladetin vastaava artikkeli. Pipping oli omalta osaltaan lisännyt luettelon 26 suomalaisesta Lutherista polveutuvasta suvusta, näitten joukossa Hjelt-suku. Kustakin suvusta hän mainitsi lisäksi muutamien tunnettujen henkilöitten nimiä, kuten professori Arthur Hjelt. Sanomalehdissä kerrottujen tietojen pohjalta rakennettu, Martti Lutherista Hjelt-sukuun johtava jälkipolvien linja näyttäisi tällaiselta:

Lutherin ja Hjelt-suvun välinen sukuyhteys ruotsalaisen lehden mukaan 1917.

   Miksi tällainen tieto ei Arthur Hjeltin perheessä kuten ei ilmeisesti muuallakaan Hjelt-suvussa herättänyt sellaista intoa, että siitä olisi syntynyt jonkinlainen perhetraditio? Muutamissa muissa artikkelissa mainituissa suomalaisissa suvuissa sen sijaan into oli suuri. Esimerkiksi vielä vuonna 2004 Wittfooth-suvun sukukirjassa yhteys Lutheriin on esillä ja kaikki epäilyt sitä kohtaan torjutaan päättäväisesti. Sen sijaan Hjelt-suvun esivanhemmista kertovassa kirjassa vuodelta 2001 (Perälä) sukuyhteyttä Lutheriin ei mainita ollenkaan. Professori Arthur Hjelt oli teologi ja tiedemies ja hän toimi aktiivisesti erilaisissa kansainvälisissä kristillisissä järjestöissä. Maailmansodan takia yhteydet saksalaisiin yliopistoihin olivat lähes poikki, mutta hänen veljensä Edvard Hjelt toimi Berliinissä itsenäisyyssenaatin edustajana. Edvard Hjelt oli myös tiedemies, jolla oli kontakteja saksalaisiin yliopistopiireihin. Näin ollen veljekset todennäköisesti tiesivät, ettei saksalainen Luther-tutkimus tuntenut ruotsalaislehdissä kerrottua Lutherista Suomeen johtavaa jälkipolvilinjaa.

  Lehdissä esitettyjen tietojen kriittinen kohta koskee tietoja Lutherin tyttärentyttären Anna von Kunheimin puolisosta ja lapsista. Yksimielisiä ollaan siitä, että hän oli yksi Lutherin nuorimman lapsen Margareta von Kunheimin 9 lapsesta. Sen sijaan Anna von Kunheimin puolisosta ja erityisesti lapsista on neljänsadan vuoden aikana esitetty erilaisia käsityksiä, joko Suomeen johtavan jälkipolvilinjan puolesta tai sitä vastaan. Olen koonnut tiivistelmän niistä oheiseen kaavioon.

Erilaisia käsityksiä Anna von Kunheimin puolisosta ja heidän lapsistaan.

Perinteinen käsitys 1611

   Perinteisen käsityksen mukaan Anna von Kunheimin ja hänen puolisonsa avioliitto oli lapseton. Tämä ilmenee vuonna 1611 kuolleen Annan isän, Georg von Kunheimin, jälkeen painatetusta ruumissaarnasta (Leichenrede). Tuon ajan tavan mukaan saarnassa oli myös elämäkerrallinen osa, jossa lueteltiin vainajan elossa olevat jälkeläiset. Ennen isäänsä kuollutta Anna von Kunheimia ei mainittu, mutta elossa ollut puoliso Christoph Wolffert on mainittu. Avioparin lapsista ei ole merkintää päinvastoin kuin Anna von Kunheimin elossa olevista sisarusten lapsista. (Clasen, 1960 s. 287). Parinsadan seuraavan vuoden aikana Anna von Kunheimin perhetiedoista ei esitetty mitään tästä poikkeavaa. 1800-luvulla esitettiinkin sitten muitakin käsityksiä (ks. myöhemmin).

   Käsitys Anna ja Georg von Kunheimin avioliiton lapsettomuudesta on ollut Saksassa jälleen vallitseva 1900-luvun alusta lähtien. Luther-sukuseura, Lutheriden-Vereinigung, on 1920-luvulla julkaissut kirjoituksia, joissa poikkeavat käsitykset osoitetaan vääriksi (Sartorius, 1926, 1928, 1929). Nykyään aihe ei enää herätä edes keskustelua. Myös Suomen sukututkijoitten keskuudessa perinteinen käsitys on tänä päivänä vallitseva (Söderström, 1946), vaikka sitä pitääkin aika ajoin käsitellä sukututkijoitten keskusteluryhmissä. 

Lutherin päivällispöytävieras

   Martti Luther oli ison perheen isä ja suuren talouden isäntä. Puoliso Katarina von Bora emännöi voimakkaalla kädellä entistä augustinolaisluostaria Wittenbergissä, josta oli tullut sen entisen munkin ja luostaristaan karanneen nunnan koti. Heillä oli kolme poikaa ja kolme tytärtä: Hans, Elisabeth, Magdalena, Martin nuorempi, Paul ja Margaretha. Heistä nuorimman, Margaretha Lutherin, tytär Anna von Kunheim on Suomeen johtavan jälkipolvilinjan kannalta keskeinen henkilö. Lisäksi talouteen kuului sukulaisten orpolapsia, jotka olivat saaneet kodin Lutherin luona sekä tohtori Lutherin laiskanpuoleinen famulus eli oppinut yksityissihteeri, muutama palvelustyttö ja renki sekä ylioppilaita, joita Lutherilla oli luonaan täysihoidossa. Katarinalla oli hyvin hoidettu kasvimaa ja hän piti pihallaan kanoja, hanhia ja sikoja. Koiran nimi oli Tölpel (Tomppeli). Se oli nimestään huolimatta komea eläin ja Luther esitteli sitä pöytävierailleen esimerkkinä Jumalan luomistyön tarkoituksenmukaisuudesta.

Margaretha von Kunheim (Luther) (1534-70)

 (Lucas Cranach nuorempi)

   Mustan luostarin päivällispöytä oli avoin ystäville, työtovereille ja ylioppilaille. Luther johti keskustelua, mutta ei ollut yksin äänessä. Oppinut seurue puhui saksan ja latinan sekoitusta, eikä aiheista ollut pulaa. Joku paikalla ollut ylioppilas kirjoitti keskustelut usein muistiin, niin että myös lukeva yleisö pääsi nauttimaan Lutherin pöytäpuheista.

   Eräs nuori neitonen nimeltä Katarina (myöhemmin Katarina Kreutter) kävi muutaman vuoden ajan kuuntelemassa Lutherin päivälliskeskusteluja. Ei ole tiedossa oliko hän isännän tai emännän sukulaisia vai mahdollisesti jonkun naapurin tytär. Katarinalla ei Luther-kirjallisuuden kannalta ollut mitään merkitystä lähes kolmeensataan vuoteen, kunnes eräät hänen jälkeläisensä 1800-luvun alussa keksivät hänelle käyttöä. 

Ruumissaarna 1697

   Lutherin päivällispöytävieraan Katarina Kreutterin jälkeläinen kolmannessa polvessa, Katarina Elisabet Stoffel (os. Wolters) kuoli Neuenstadtissa vuonna 1697. Vainajan muistoksi painettiin ruumissaarna, jossa tavan mukaan kerrottiin hänen esivanhemmistaan. Vapaasti suomennettuna:

”[vainajan] isoäiti oli rouva Elisabeth, Kreutterin sukua .. isälinjan isoisän isä oli Henrik Wolters, äitilinjan isoisän isä oli Johann Kreutter, molemmat tohtoreita. Isoäidin äiti oli Lutherin kirjoituksissa mainittu jalo ja hyveellinen Katarina, joka neitona ollessaan muutamana vuotena vieraili Jumalan palvelijan, Tohtori Lutherin pöydässä. Hän kuunteli monesti tämän valistuneen teologin kauniita ja opettavaisia pöytäpuheita ja kertoi tilaisuuden tullessa lapsilleen ja lastenlapsilleen muistelevansa Herra Lutheria ja tämän hurskasta puolisoa suurella rakkaudella ja mielihyvällä.” (Clasen, 1960 s.2) 

   Ruumissaarna ei ollut tuolloin mitenkään erikoinen eikä sitä tunnettu Luther-tutkijoitten piirissä. 

Ruumissaarnan väärennös 1817

   Vuonna 1817 württembergiläinen maisteri Christian Mörike julkaisi pienen kirjoituksen ”Meine Abstammung von Dr. Martin Luther und sein Tischbecher” (Polveutumiseni tohtori Martti Lutherista ja hänen pöytämaljansa). Polveutumistaan uskonpuhdistajasta hän todisteli painetulla ruumissaarnalla, joka oli painettu hänen esivanhemmastaan, vuonna 1697 kuolleesta rouva Katarina Stoffelista, syntyään Wolters (ks. edellä). Ruumissaarnan sivuilla 19-20 luki, että vainajan isoisä, bremeniläinen salaneuvos Burkhardt Wolters olisi ollut Lutherin tyttärentyttären Anna von Kunheimin puoliso. Tämä oli täysin vastoin senaikuista käsitystä, että Anna von Kunheimin puoliso oli Christoff Wolffert ja että heidän avioliittonsa oli lapseton. 

”[vainajan] isoäiti oli rouva Anna, von Kunheimin sukua, äitilinjan isoisän isä oli Georg von Kunheim, maaneuvos Preussista, isoisän äiti oli rouva Margareta, rakastetun miehen Tohtori Martin Lutherin nuorin tytär, joka peri hurskaan isänsä jälkeenjääneen juoma- ja pöytämaljan, jota hän kunnioitti niin suuresti, että sitä on Woltersin suvussa säilytetty sukukalleutena näihin päiviin asti ...” (Clasen, 1960 s.2)

   Möriken esittämät tiedot herättivät epäilyksiä joissakin tutkijoissa (mm. professori Nobbe). Sen sijaan tuomiorovasti Nietzki puolestaan puolusti tietoja Lutherin tyttärestä Margareta von Kunheimistä tekemässään sukututkimuksessa vuonna 1900. Katso Nietzkin sukutaulu täältä. 

   Vuonna 1902 professori Cramer otti tarkemmin tutkittavakseen Möriken vuonna 1817 esille tuoman ruumissaarnan. Cramer huomasi, että sen 19. ja 20. sivu olivat irtonaisia. Cramer löysikin Stuttgartin kirjastosta ehjän alkuperäisen kappaleen vuoden 1697 ruumissaarnasta ja siinä sivut 19-20 (ks. edellä) poikkesivatkin täysin Möriken kappaleesta. Nyt vasta paljastui etteivät Mörike- ja Wolters-suvut polveutuneetkaan Lutherista. Heidän esiäitinsä Wittenbergissä olikin vain Lutherin päivällispöytävieras Katarina Kreutter eikä Lutherin tyttärentytär Anna von Kunheim. Lisäksi vain väärennetyssä kappaleessa kerrottiin Lutherin pöytämaljasta, jota Woltersin suvussa oli säilytetty sukukalleutena. (Sartorius, 1929 s.105) 

Käsitys Suomeen johtavasta jälkipolvilinjasta syntyy

   Tämän kirjoituksen alussa kerrotut artikkelit Stockholms Dagbladetissa ja Hbl:ssa vuonna 1917 perustuivat tuntemattomalta ruotsalaiselta henkilöhistorioitsijalta saatuihin tietoihin. Kuka hän oli? Samaa asiaa pohti Erik Söderström Genos-lehdessä vuonna 1946. Vanhin löytämäni maininta tällaisesta sukulinjasta löytyy Oskar Strokirkin kirjasta Kultur- och personhistoriska anteckningar (II-delen) vuodelta 1915. Strokirk oli ruotsalainen (sotilas)kapteeni ja sukututkija. Hän oli Turusta Ruotsiin siirtyneen Wittfooth-suvun haaran jälkeläinen ja siten innostunut ”löytämästään” Luther-sukulinjasta. Tästä on osoituksena hänen kirjoittamansa laaja selvitys Luther-yhteydestä Wittfooth-sukua käsittelevän luvun alussa (lue tästä). Kovin vakuuttavia hänen laatimansa sukutaulut eivät ole; turkulaisista Wittfootheista on vääriä tietoja, monet Wittfoothit puuttuvat ja hän lopettaa Wittfootheja koskevan lukunsa näin ”Ätten Witfoth (sic!) är för länge sedan utgången såväl i Sverige och i Finland”. Silti suomalaisen Kirsti Wittfoothin kirjoittamasta sukukirjasta (2004) löytyy iso joukko suomalaisia Wittfootheja vuoden 1915 jälkeen. 

   Oliko Oskar Strokirk Stockholms Dagbladetin artikkelin takana? Tärkeässä kohdassa Anna von Kunheimia koskevat tiedot kuitenkin poikkeavat toisistaan. Kirjassaan Strokirk kertoo hänen puolisonsa olevan Christoff Wolffert (tai Wolters), sanomalehtiartikkeli puolestaan Wolffert Christoffer von Sauchen. Strokirkin mukaan heidän tyttärensä eli Gevert Bugenhagenin puoliso oli nimeltään Dorothea Wolffert, sanomalehtiartikkelin mukaan Dorothea von Sauchen. Lisäksi nykyään nimi esiintyy usein muodossa Dorothea von Gauchen. Siihen voi olla syynä fraktuuralla kirjoitettujen S- ja G-kirjainten sekaantuminen. Nimen von Sauchen arvellaan puolestaan sekoittuneen Anna von Kunheimin sisaren puolison nimeen Hans von Saucken (Erik Söderström, 1946). Yhteistä Strokirkin kirjalle ja lehtiartikkelille on sen sijaan se, että molemmista puuttuvat lähdetiedot. Saattaa olla, että tuntematon ruotsalainen henkilöhistorioitsija kaiken edellä ilmenneen jälkeen ei enää halunnutkaan julkisuuteen. 

   Kaiken edellä esitetyn jälkeen lienee vastaus tämän artikkelin otsakkeeseen selvä; me Hjeltit emme polveudu Lutherista. Siitä huolimatta myytti Lutherin suomalaisista jälkeläisistä ja myytin avainhenkilöitten sotkuiset nimivariaatiot elävät edelleen internetissä ainakin sukuohjelmissa Geni, MyHeritage ja Geneanet sekä Wikipediassa ja myös joissakin sukukirjoissa eikä tilanteen korjaamiseksi voi käytännössä tehdä yhtään mitään.

----------------------------------
Clasen, Martin: Das neue Luther-Nachkommenbuch 1525-1960, 4. Ausgabe 1960

Hufvudstadsbladet 24.12.1917: Lutherättlingar i Finland. Nimimerkki H.E.P (Hugo E. Pipping).

Lutheriden-Vereinigung (Luther-sukuyhdistys)

Nuorteva, Jussi: Suomalaisten ulkomainen opinkäynti ennen Turun Akatemian perustamista 1640. Helsinki 1997

Perälä, Seppo: Sukupuusta sorvattua. Niclas Hjeltin ja Margaretha Caloanderin esivanhemmat. 2001.

Sartorius, Otto: Die Nachkommenschaft D. Martin Luthers in vier Jahrhunderten nebst Anhang über Nachkommen seiner Seitenverwandten und vieler anderer Luther. Göttingen 1926

Sartorius, Otto: Margarete Luther. Familienblatt der Lutheriden-Vereinigung no 9/1928.

Sartorius, Otto: M. Luthers Familie, Nachkommenschaft und Seitenverwandtschaft. Familienblatt der Lutheriden-Vereinigung no 14/1929.

Nietzki, Albert: Margareta von Kunheim, ihr Gemahl Georg von Kunheim und deren Nachkommen bis zur Gegenwart, Königsberg 1900.

Strokirk, Oskar: Kultur- och personhistoriska anteckningar II-delen, 1915.

Söderström, Erik: Hypotesen rörande Luther-ättlingar i Finland. Genos 17, 1946.

Toropainen, Veli-Pekka: Skottirotta ja Ruotsin koira – Turun ulkomaalainen porvaristo vuosina 1600–1660, Genos 2003.

Toropainen, Veli-Pekka: Päättäväiset porvarskat. Turun johtavan porvariston naisten toimijuus vuosina 1623–1670. Turku 2016

Wittfooth, Kirsti: Wuosisatoja nopein jaloin - Wittfooth-suku Suomessa. 2004

Vera Hjeltin teosofia

Vera Hjelt (1857-1947)

   Vera Hjeltistä kirjoitetut elämäkerrat taitavat mennä uusiksi. Kulttuurihistorian professori Marjo Kaartisella on käynnissä (2017) Vera Hjeltin ystäväpiiriä käsittelevä tutkimus, johon liittyen on löytynyt tietoja siitä, miten keskeinen tekijä teosofia oli Veran maailmankatsomuksessa. Näistä löydöistään Marjo Kaartinen on kirjoittanut artikkelin Historialliseen Aikakauskirjaan (2/2017). Lue artikkeli tästä. Read the Article in English here.

   Aikaisemmissa Vera Hjeltistä kirjoitetuissa elämäkerroissa 1948 ja 2013 hänen teosofinen maailmankatsomuksensa ei ollut esillä mitenkään. Vera Hjelt on ilmeisesti omasta arkistostaan poistanut kaikki teosofiaan viittaavat lähteet. Myöskään Esther Hjelt-Cajanuksen yhteistyössä Vera Hjeltin kanssa laatima elämäkerta ei sisällä tietoja Veran uskonnollisesta ajattelusta. Kaartisen mukaan Vera Hjelt on selvästi sensuroinut itseään ja pitänyt teosofian osuuden elämästään näkymättömissä. Kaartisen löytämät tiedot sisältyvät 170 Veran kirjoittamaan pitkään kirjeeseen vuosilta 1888-1942, jotka hän on kirjoittanut ystävättärelleen Celia Mechelinille, joka oli myös teosofi. Veran kirjeistä pystyy jopa tarkkaan ajoittamaan hänen kokemansa teosofisen herätyksen, se tapahtui toukokuussa 1894 hänen tätinsä Carin Rosellin luona Kiskon Toijassa, siis 36-vuotiaana.

   Näitten paljastuneitten tietojen valossa kannattaa lukea Vera Hjeltistä tehtyjä elämäkertoja uudestaan. Koko hänen valtavan laaja ja monipuolinen elämäntyönsä saa selityksensä ja se tulee hyvin johdonmukaiseksi. Hyvin ymmärrettäväksi tulee esimerkiksi se, että kymmenen kansanedustajavuotensa jälkeen hän hylkäsi puolueensa RKP:n ja jätti eduskuntatyön vuonna 1917 äänestettyään omantuntonsa mukaan kahdeksantuntisen työpäivän puolesta, mutta puolueensa vastaisesti. ”Teosofia oli Hjeltille kokonaisvaltainen vakaumus, joka levittäytyi kaiken hänen tekemänsä ja ajattelunsa ylle kuin näkymätön kangas”, lopettaa Kaartinen artikkelinsa.

   Yksi Vera Hjeltin aatesisarista oli hänen pikkuserkkunsa, voimistelunopettaja Alma Hjelt (1853-1907). Molemmat osallistuivat tarmokkaasti naisasiatyöhön Suomen Naisyhdistyksessä, jonka sihteeri Alma oli 1884-89. Myös teosofia oli heitä yhdistävä tekijä. Marjo Kaartisen tekeillä oleva tutkimus varmastikin kertoo Veran ja Alman ystävyydestä ja yhteistyöstä enemmän.


---------------
Hjelt-Cajanus, Esther: Vera Hjelt - uranuurtaja. 1948
Kaartinen, Marjo: Vera Hjeltin teosofinen maailmantyö. Historiallinen Aikakauskirja 2/2017
Vuolle-Selki, Tuula: Vera Hjelt - työväensuojelija, 2013

Hauta Paraisilla

Suomen Sukututkimusseuran hautakivitietokanta.

HÄR HVILAR

DOMKYRKOSYSSLOMANNEN

MAGISTER

NIKLAS HJELT

FÖDD D. 2. JUNI 1739

DÖD D. 22. MAJ 1808

OCH DESS SÖNER

ADOLF ROBERT

FÖDD D. 25 MAJ 1778

DÖD D. 19 FEB 1808

CARL NIKLAS

FÖDD D. 20 OKT 1775

DÖD D. 16 DEC 1856

 
   Maisteri Niklas Hjeltin puoliso Margereta Caloander kuoli elokuussa 1807 ja hänet haudattiin Turkuun. Puoli vuotta myöhemmin, helmikuussa 1808, kuoli heidän poikansa Adolf Robert 29-vuotiaana. Hänet siunattiin tuomiokirkossa, mutta häntä ei haudattukaan äitinsä viereen, vaan Niklas Hjeltin hankkimaan hautapaikkaan Paraisten kirkkomaalla. Mikä oli syynä tähän erikoiseen järjestelyyn? Perhe ja koko suku olivat eläneet Turussa ja isä ja poika työskentelivät molemmat tuomiokapitulissa.

   Niin erikoiselta kuin se kuulostaakin, niin saattaa olla, että venäläisten sotatoimet ovat voineet vaikuttaa Niklas Hjeltin ratkaisuihin. Asian selventämiseksi täytyy helmi-toukokuun tapahtumia vuonna 1808 käydä läpi aikajärjestyksessä niin tarkkaan kuin se asiakirjoista on mahdollista. 

   19.2. Tuomiokapitulin varanotaari, maisteri Adolf Robert Hjelt kuoli Turussa keuhkotautiin naimattomana 29-vuoden iässä. Hänestä ja hänen julkaisuistaan löytyy sen verran tietoja, että voisi kuvitella hänellä olleen merkittävä ura edessään. 

   21.2. Venäläiset sotajoukot ylittivät Kymijoen Ruotsinpyhtäällä 30 asteen pakkasessa ja Suomen sota alkoi. Ruotsalaisten joukkojen vetäytyessä venäläiset etenivät nopeasti Viaporia piirittämään ja Satakunnan suuntaan.

   25.2. Adolf Robert Hjelt siunattiin Turun tuomiokirkossa, kelloja soitettiin neljä kertaa. Vainajaa ei vielä haudattu.

   2.3. Turun tuomiokapituli totesi Venäjän armeijan voimakkaan ja nopean etenemisen muodostavan suuren uhan Turulle ihan lähiaikoina. Tuomiokirkon arvokkain irtaimisto päätettiin siirtää turvaan. Kuljetus Ruotsiin ei vuodenajasta johtuen tullut kysymykseen. Sen sijaan taloudenhoitaja Niklas Hjeltin tehtäväksi määrättiin esineistön siirtäminen mahdollisimman turvalliseen säilytyspaikkaan. Niklas Hjeltille lankesi siis kaksi tehtävää, jotka piti suorittaa pikaisesti: poikansa hautaan saattaminen ja kirkon kalleuksien kätkeminen. Tiedetään, että hän suuntasi Paraisia kohti poikansa arkun kanssa. Sen sijaan ymmärrettävistä syistä ei ole säilynyt tietoa siitä, olivatko kirkon kalleudet lastattu samaan kuormastoon. Paraisilla määränpäänä on todennäköisesti ollut Kirjalan kylä ja siellä Niklas Hjeltin omistamat ja lampuodeille vuokraamat Norrgårdin ja Mellangårdin maatilat.

   6.3. Niklas Hjeltin maksu poikansa Adolf Robert Hjeltin haudasta kirjattiin maksetuksi Paraisten kirkonkassaan. Varsinainen hautauspäivä ei ole tiedossa, mutta edellä esitetyn perusteella se olisi voinut olla joku 3.-6.3. välisistä päivistä. Siunaus oli toimitettu Turussa noin viikkoa aikaisemmin, joten hautaan lasku voitiin järjestää ilman huomiota pienellä saattojoukolla. Entä minne tuomiokirkon kalleudet päätyivät? Oma arvaukseni on jompikumpi kahdesta vaihtoehdosta; joko Niklas Hjeltin maatiloille Kirjalassa tai Paraisten kirkkomaalle.

   22.3. Venäläiset marssivat Turkuun, jonne ylipäällikkö kenraali von Buxhoevden perusti päämajansa.

   21.5. Kenraali Buxhoevdenin vaatimuksesta suurin osa Turun papistosta, virkamiehistä ja porvaristosta vannoi uskollisuudenvalan Venäjän keisarille. Eivät kuitenkaan kaikki, esimerkiksi Niklas Hjeltin nimi puuttuu valan tehneitten luettelosta.

   22.5. Niklas Hjelt kuoli yllättäen pistokseen (sting). Hän oli silloin lähes 69-vuotias, mutta hoiti kuolemaansa saakka tehtäviään tuomiokirkon taloudenhoitajana. Tästä on osoituksena pari päivää myöhemmin pidetty tuomiokapitulin kokous, jossa Niklas Hjeltin kuolema todettiin ja sen jälkeen käsiteltiin hänen suunnitelmaansa kirkon kymmenyksinä saatujen ja vielä jäljellä olevien 48 viljatynnyrin käytöstä. Epäselväksi jää kuitenkin syy siihen, miksei Niklas ollut kuolemaansa edeltävänä päivänä vannomassa valaa keisarille. Voi olla, että hän oli silloin jo niin heikko, ettei halustaan huolimatta voinut osallistua. Voi myös olla mahdollista, että hän kieltäytyi vakaumuksellisista syistä ja menehtyi kaikesta järkytyksestä.

   31.5. Niklas Hjelt siunattiin Turun tuomiokirkossa. Kuolintietoihin on merkitty, että vainaja siirrettiin sen jälkeen Paraisille haudattavaksi, siis helmikuussa kuolleen poikansa viereen. Perillisten suorittama hautamaksu on merkitty Paraisten kirkonkassan tileihin 10.6.

   Myöhemmin. Niklaksen ja  Adolf Robertin lisäksi samaan hautaan haudattiin vuonna 1856 Niklaksen poika hovioikeuden notaari Carl Niklas Hjelt 81-vuotiaana. Hautakiven pystyttämisvuosi ei ole tiedossa.

-------------------------

Paraisten seurakunnan kirkonkassan tilit: 6.3.1808 ja 10.6.1808

Turun ruotsalaisen seurakunnan kuolleitten luettelo 1804-32

Turun tuomiokapitulin pöytäkirjat 2.3.1808 ja 25.5.1808

Wikipedia: Suomen sota 1808-09

Piippuhylly

   Sukuperinteessä kuvan piippuhylly kulki pitkään Oton piippuhyllyn nimellä Otto Hjeltin mukaan, jolta se aikoinaan periytyi hänen jälkeläisilleen. Hyllyssä on edelleen kolmetoista piippua. Vuonna 2018 Anna Perälä tutki Christian Ludvig Hjeltin perukirjaa vuodelta 1849 ja huomasi, että irtaimistoluettelossa oli mainittu piippuhylly ja kolmetoista piippua. Christian Ludvig kuoli 63-vuotiaana, joten hyllylle tuli sen verran lisää ikää, että sen voi nyt arvioida olevan noin kaksisataa vuotta vanha. Nyt on vain totuteltava kutsumaan hyllyä nimellä Christian Ludvigin piippuhylly.

   Otto Hjelt oli piippuhyllyn periessään 26-vuotias filosofian tohtori ja lääketieteen opiskelija. Greta Hjeltin kertomuksesta voi päätellä, että Oton piipunkäyttö jäi korkeintaan parin-kolmen vuoden pituiseksi. Toisin sanoen piiput ovat olleet pelkkänä koriste-esineinä yli 160 vuoden ajan.

   Agust Hjeltin tytär Greta kertoo kirjassaan siitä kuinka hän on kahdesti ollut mukana kuuntelemassa Otto Hjeltin kertomusta työhuoneensa seinällä olevasta piippuhyllystä. Ensimmäisellä kerralla Greta oli vielä tyttö, kun Otto esitteli Lepolaa Gretan eräälle serkkutytölle:

- Mitä tuolla seinällä on? Valtavan paljon piippuja. Onko farfari polttanut noin monta kaunista piippua?

- Nuoruudessani poltin, mutta sitten kun luin lääkäriksi ja sain enemmän tietoja tupakan ja alkoholin turmiollisesta vaikutuksesta ihmisruumiin elontoimintoihin, päätin jättää kaikki myrkkyaineet. Nuo piiput ovat nyt vain kauniita muistoesineitä. Olen pannut ne näytteille huoneessani, jotta paremmin voisin ne esitellä nuoremmille polville ja kertoa miten paljon pahaa niistä voi ihmisille koitua. Ne ovat kaikille varoituksena: jätä tupakoiminen, älä koskaan aloitakaan sitä. Älä polta paperossia, vielä vähemmän piippua!

Farfari vaikenee, tuumii kauan ja hymyilee sitten.

- On hyvä, etteivät tytöt poltakaan.

   Toinen tapaus oli myöhemmin, vuonna 1913 kun Greta vei sulhasensa, Väinö Krohnin, esiteltäväksi farfarille. Otto Hjelt esitteli poikansa Augustin tulevalle vävypojalle työhuonettaan:

- Nuoruudessani poltin, mutta sitten lopetin, kun sain tietää kuinka vaarallista se on. Sen neuvon annan Sinulle: älä koskaan rupea polttamaan! Näin on minulla ollut tapana neuvoa sukuun tulevia vävypoikia.
(Greta Krohn: Isoäiti kertoo, 1967)

Onko Geld = Hjelt?

Maaliskuisessa artikkelissa oli aiheena se, että vanhan sukuperinteen ja tuoreitten muinais-DNA tulosten perusteella sukumme ilmeinen alkuperä sijaitsee Hollannin Gelderlandissa. Tässä artikkelissa pohditaan, onko mahdollista, että Gelderlandista lähteneet esi-isämme ovat lisäksi tuoneet mukanaan vanhan asuinseutunsa nimen.


Clevet ja Hjeltit

   Oheinen kuva on otettu Cleve-suvun kartanossa Vehkalahdella. Kuvasta ilmenee miten Cleve-, Krohn- ja Hjelt-suvut ovat avioliittojen kautta yhteydessä toisiinsa. August Hjeltin tyttären Greta Hjeltin puoliso oli Väinö Krohn, appi Kaarle Krohn ja anoppi Julia Cleve. Cleve- ja Krohn-suvut ovat tulleet Saksasta Viipuriin; Clevet mahdollisesti Pohjois-Westfalenin Cleven kreivikunnasta ja Krohnit Rügenin saarelta. Cleve-suvun lisäksi löytyy monia muitakin saksalaisperäisiä sukuja, joitten vanha kotiseutu on säilynyt heidän sukunimissään Suomessakin. Voidaanko Hjelt-nimi selittää vastaavalla tavalla? Se ei ole yhtä suoraviivaista kuin saksalaisten nimien tulkinta, ja selvittäminen on hankalaa, koska hollannin kielessä ääntäminen poikkeaa niin paljon saksan- ja ruotsinkielistä.


Gelderlandin herttuakunta



Gelderlandin ja Cleven herttuakunnat vuonna 1477


   Kymmenkunta vuotta ennen sukuyhteyden muodostumista Cleve- ja Hjelt-sukujen välille August Hjelt oli kirjoittanut sukunsa mahdollisista alkujuurista Hollannin Gelderlandissa (ks. aikaisempi artikkeli). Väkisin tulee mieleen kuva Augustista ja Cleve-sukulaisista tutkimassa samantapaista karttaa kuin yllä. He ovat ehkä miettineet, voivatko heidän esi-isänsä olla lähtöisin samalta alueelta Maas-, Rein-, ja Ijssel-jokien suistossa. Kartassa näkyvät ko. alueen ruhtinaskunnat sellaisina kuin ne olivat vuonna 1477, kauan ennen Hollannin ja Saksan valtakuntien syntyä. Gelderlandin herttuakunta (kartassa vihreällä) on erikoinen siitä, että se koostuu kahdesta erillisestä maa-alueesta, joitten välissä sijaitsee pieni Cleven herttuakunta (kartalla D. of Cleves). 

   Kartalla näkyvä Hollandin kreivikunta ja Friisinmaa ovat lisäksi tulleet esille omissa Hjelt-suvun alkuperään liittyvissä artikkeleissani aikaisemmin, tosin hyvin heikkoina häivähdyksinä. 


Hollanti vääntyy ruotsiksi 

   Cleve-suvun ja Cleven herttuakunnan nimien yhdenmukaisuus on selvä. Sen sijaan on paljon ongelmallisempaa osoittaa nimien Hjelt ja Gelderland välinen yhteys. Enkä yritäkään sitä todistaa, mutta kun kuulin miten hollantilainen ääntää sanan geld, niin kyllä heti tuli mieleen, että sanoilla voi hyvinkin olla sama perusta. Yritän tuoda esiin ajatukseni seuraavalla ajatusleikillä Hjelt-nimen synnystä:

Gelderiläinen esi-isäni saapuu 1500-luvulla siirtolaisena Ruotsin Itägöötanmaalle.

Gelderiläinen: ”Päivää, nimeni on Geld [ xɛlt ].” (Kuuntele tästä miten hän sen lausui.)
Itägöötanmaalainen: ”Anteeksi kuinka? Voitteko kirjoittaa.”
Gelderiläinen kirjoittaa: Geld.
Itägöötanmaalainen:”Mutta tässähän lukee / geld /. Tehän sanoitte jotain aivan muuta.”

   Erilaisten kokeilujen jälkeen gelderiläinen ja itägöötanmaalainen pääsivät yhteisymmärrykseen siitä, että Ruotsissa G-kirjaimen paikalle olisi syytä kirjoittaa Hi ja lausua nimi siten, että H-kirjain yritetään pitää äännettäessä selvästi mukana. Lisäksi viimeinen kirjain /d/ kirjoitetaan Ruotsissa siten kuin se lausutaan eli /t/.

   Näin nimestä tuli Hielt, joka on sukumme nimen ensimmäinen kirjoitusasu Suomessa vuonna 1688. H-kirjaimen pitäminen mukana ääntämisessä oli ruotsalaisille ja erityisesti suomenkielisille kuitenkin vaikeaa. Ajan myötä se jäikin mykäksi eli sitä ei yksinkertaisesti lausuta enää ollenkaan. Tästä puolestaan seurasi se, että sanan ensimmäinen äännettävä kirjain muuttui konsonantiksi /j/ ja näin päädyttiin nykyiseen, kirjoitusasusta poikkeavaan, ääntämistapaan / jelt /. Oheiseen kaavioon olen kerännyt eri lähteissä esiintyviä sukumme nimen kirjoitusasuja vuosilta 1675-1810 (ks. myös artikkeli huhtikuu 2015). Nimi esiintyi pelkästään muodossa Hielt 1730-luvulle, jolloin rinnalle ilmaantui nykyinen muoto Hjelt. Oma arveluni on se, että kyseiseen kirjoitusasun muutokseen liittyi myös nimen ääntämisen muuttuminen / xɛlt / --> / jelt /. Molemmat kirjoitusmuodot esiintyivät rinnan 1810-luvulle asti, jonka jälkeen muotoa Hielt ei asiakirjoista enää löydy.




(Lähteet: Dahlströmin kortisto ja HisKi)

Gelderland

   Yli sata vuotta sitten August Hjelt mietti sukumme alkuperää ja välitti meille erään vielä 1800-luvulla eläneen sukutarinan: ”En ännu för några decennier sedan berättad tradition visste förtälja, att släkten skulle härstamma från provinsen eller staden Geldern i Holland samt att en dess äldste medlem inflyttat till landet [Sverige] öfver norra Tyskland.” (Släkten Hjelt, 1903) August piti mahdollisena myös sitä, että sukumme voisi olla lähtöisin Norjan Hedmarkista.

   Perinteisin sukututkimusmenetelmin ei ole löydetty mitään Norjan vaihtoehtoa tukevaa. Gelderniä ei puolestaan ole edes tutkittu. Geneettinen sukututkimus on kuuden-seitsemän viime vuoden aikana kuitenkin avannut uusia mahdollisuuksia. Norjalaisesta alkuperästä ei senkään avulla ole ainakaan toistaiseksi ilmennyt mitään viitteitä. Sen sijaan Augus Hjeltin mainitsema vanha sukutarina sai tukea vuonna 2015, kun Euroopan asutushistoriaa alettiin kirjoittaa uusiksi DNA-tutkimusten perusteella. Siinä ohessa saatiin tiedonmurusia myös siitä, missä päin Hjelttien muinaiset esi-isät ovat eläneet ja liikkuneet. Ks. artikkeli toukokuu 2015.

   Vuoden 2015 jälkeen genetiikkaan perustuva väestöhistorian tutkimus on edennyt vauhdilla kun muinaisten vainajien DNA-tutkimukset ovat lisääntyneet tutkimusmenetelmien kehittyessä ja ennen kaikkea kustannusten romahdettua. Käsitykseni mukaan Länsi-Euroopasta on tähän mennessä valmistunut kolmisen sataa muinais-DNA:n sekventointia. Neljä tällaisista muinaisista miesvainajista on samaa genotyyppiä (R1b-DF27) kuin Hjelt-suvun miehet. Yksi heistä on Mr. Quidlenburger, josta olen kirjoittanut lokakuussa 2016. Kolme muuta ovat tämän vuoden löytöjä (2018) Hollannista. Olen oheiseen karttaan merkinnyt vainajien löytöpaikat ja vapaalla kädellä piirtänyt Hollannin Gelderland-provinssin sekä nykyään juuri ja juuri Saksan puolella sijaitsevan Geldernin kaupungin. Hämmästyttävää miten DNA-löydöt sopivat vanhaan sukutarinaamme.

   Se, että muinaisten vainajien genomeja pystytään nykyään selvittämään, antaa huimat uudet mahdollisuudet Euroopan väestöjen alkuperätutkimuksille. Onhan kyseisten vainajien ajoitus tehty jo aikaisemmin radiohiiliajoituksella, heidän elinympäristönsä tai ainakin hautauspaikkansa tunnetaan ja hautaesineistön perusteella tiedetään minkälaisessa kulttuuriympäristössä he elivät. Tässä mainitut neljä miesvainajaa elivät kellopikarikulttuurin piirissä, yhden haudassa oli lisäksi nuorakeramiikkaa. Genomiensa perusteella he olivat idästä tulleita jamnoja. HS:n erinomaisen artikkelin ”Keitä me olemme?” loppupuolella on hyvä esitys jamnoista.

   Kaikkea ne tiedemiehet pystyvätkin selvittämään. Tutkittuaan näitä kolme-neljä tuhatta vuotta vanhoja luita eräs luustontutkija totesi, että nämä miehet ratsastivat paljon. Ratsastaen jamnat tulivatkin Venäjän aroilta Länsi-Eurooppaan eivätkä silloiset eurooppalaiset olleet edes nähneet hevosta aikaisemmin. Gelderlandinhevonenkin on varmaan jamnojen hevosten jälkeläinen, vaikka ulkonäkö lieneekin myöhemmän jalostuksen tulosta.

Gelderlander Paard

---------------------------------------------------------------------

Vainajien DNA-data on tästä tutkimuksesta:

Olalde et. al:  The Beaker Phenomenon And The Genomic Transformation Of Northwest Europe, 2017

HeSa Kuukausiliite, maaliskuu 2018: Keitä me olemme?

Wikipedia:  Gelderland,    Geldern,   muinais-DNA,    jamnat

Aiheesta blogissa aikaisemmin:

Ovatko Hjeltit Norjasta?

Mr Quedlinburger

Arolta Keski-Eurooppaan

Hedvig Lovisa - paturien sukua

Hedvig Lovisa Hjelt (Chytraeus) 1790-1839

   Monen Christian Ludvig Hjeltin jälkeläisen kodista löytyy jäljennös tai kopio hänen puolisostaan tehdystä miniatyyrimaalauksesta. Ei pelkästään naisen kauneutta, vaan myös hänen korujaan on ihasteltu.

   Isänsä puolelta Hedvig Lovisa on vanhaa turkulaista padantekijöitten käsityöläissukua, joka tunnettiin nimellä Paturi. Kun padantekijän ja porvarin Matti Paturin perheestä ensimmäinen poika 1660-luvulla laitettiin katedraalikouluun, suomenkielinen sukunimi ei kelvannut ja opettajat antoivat hänelle uuden sukunimen Chytraeus. En mistään lähteestä löytänyt selitystä tälle nimenvalinnalle. Lopulta eräs kreikankielentaitoinen henkilö valisti, että nimi perustuu vanhan kreikan sanaan khýtra (χύτρα, pata). Kun sana aikoinaan lainattiin latinankieleen, se muuttui muotoon chytra, joka äännetään /kytra/. Siksi sukunimi esiintyi Turussa joskus muodossa Kytraeus ja raastuvanoikeuden pöytäkirjassa turkulaisittain Kytreeni, joissa nimen alkuosa ääntyy muodossa /kytr/. Mutta tämäkin nimi sulautui ruotsinkielen äännejärjestelmään, jossa alkuosa äännetäänkin /tsytr/ (vrt. esim. kyrka). Ymmärtääkseni sukunimen Chytraeus voi siis ääntää joko /kytréus/ tai /tsytréus/.

   Hedvig Lovisa Chytraeus syntyi Turussa 30.4.1790. Isä oli Turun tuomiokapitulin notaari, maisteri Henrik Chytraeus ja äiti Kalvolasta kotoisin oleva Catarina Carling. Hedvig Lovisa jäi perheen ainoaksi lapseksi ja sai mallikelpoisen kasvatuksen varakkaassa kodissaan. Häntä on kuvattu tyyneksi ja kärsivälliseksi naiseksi. Hänen mieltymyksensä suuntautuivat lukemiseen ja henkisiin harrastuksiin enemmän kuin käytännön taloudenpitoon. Tuomiokapitulin kansliassa Henrik Chytraeuksen ohella työskenteli varanotaarina monen vuoden ajan dosentti Niclas Hjelt. Heidän lapsensa Christian Ludvig Hjelt ja Hedvig Lovisa Chytraeus vihittiin vuonna 1811 Turussa. Hedvig Lovisa ehti olla naimisissa vasta kuusi vuotta, kun hänen isänsä kuoli. Äiti kuoli seitsemän vuotta myöhemmin. Heidän ainoana lapsena Hedvig Lovisa peri kolme maatilaa. Yhdessä Christian ja Hedvig omistivatkin Liedossa Vendelän, Uotilan, Äijälän ja Moision säterit, Paimiossa Kauhaisten rusthollin sekä maatiloja Liedossa, Paimiossa, Sauvossa, Pöytyällä ja Kaarinassa. Kesänsä perhe vietti Liedossa Moision tilalla. 

   Syyskuun neljännen ja viidennen päivän välisenä yönä 1827 syttyi Turussa suuri tulipalo, joka tuhosi lähes koko kaupungin. Vanhemmat olivat silloin kaupungissa ja lapset Moisiossa, jossa he läheiseltä mäeltä katselivat 10-12 kilometrin päässä roihuavia liekkejä. Moisiosta lähti vielä samana yönä miehiä ja hevosia kaupunkiin pelastustöihin. Perheen suuri kaupunkiasunto paloi kokonaan, vain joitakin huonekaluja ja taloustavaraa saatiin pelastettua. Talo ei ollut vakuutettu kuten eivät myöskään kirjapaino ja kustantamo. Vanhemmat tulivat Moisioon seuraavana aamuna ja isä sulkeutui masentuneena huoneeseensa useaksi päiväksi. Koko perhe joutui siten asumaan Moisiossa koko seuraavan talven. Kuitenkin jo syksyllä 1828 perhe pääsi muuttamaan vielä osittain raunioina olevaan Turkuun.

   Syksyllä 1831 Turkua koeteltiin jälleen, tällä kertaa kaupunkia koetteli vakava koleraepidemia. Hedvig Lovisa neuvoi lapsia keräämään poimuminttua, joilla tautia yritettiin tuolloin torjua. Epidemian jatkuessa koulut suljettiin ja jälleen Hjeltin perhe muutti Moisioon. Sielläkin koleraa ilmeisesti yritettiin torjua sen aikaisin menetelmin: huoneet täytti poltettujen katajanoksien ja tervahöyryn haju, johon oman lisänsä toi kloorikalkki. Lisäksi oli juotava milloin piparminttuteetä milloin vedellä laimennettua tervaa.

   Hedvig Lovisan elämästä ei ole tämän enempää tietoja, hänen kerrotaan pitkään sairastaneen ilmeisesti jonkinlaatuista syöpää. Hän kuoli 49-vuotiaana muutama päivä ennen joulua vuonna 1839. Hedvig Lovisan esivanhemmista olen vuonna 2010 laatinut kirjoituksen, joka löytyy täältä.