Hjeltin veljesten sotaretki

  

   (Haastattelu Uudessa Suomettaressa 3.5.1918. Kuvat lisätty myöhemmin.)

    Lataa pdf-muodossa täältä.

   Pari päivää sitten oli haastattelijallamme tilaisuus tavata senaattori August Hjelt Diakonissalaitoksessa, missä hän on viime maaliskuun alusta asunut. Senaattori Hjelt kertoi aluksi kokemuksiaan hirmuvallan ajoilta. Myöskin herra H:iä olivat punaiset ahkerasti ajaneet takaa, käyden etsimässä häntä sekä sukulaisten luota että kaupungissa olevasta asunnostaan. Monen monta kertaa olivat he käyneet hänen ja hänen veljensä Arthur Hjeltin tilalla Tuusulassa ryöstöretkillä, viimeksi huhtik. 19 pnä.

 

   Helsingin valtauspäivinä 12 ja 13 pnä huhtikuuta, sai hra H. persoonallisesti kokea taistelun maininkeja Diakonissalaitoksenkin suojissa ollen. Kuulatuisku oli myöskin siellä ollut ankara, ainakin kaksisataa luotia oli laitoksen ikkunoihin ja seiniin sattunut. Olipa hra H. ollut hengenvaarassakin aivan laitoksen lähettyvillä. Lauantaipäivänä t.k. 13 p:nä, klo 3 ip. tuli näet punaisten puolelta ratsastava rauhanhieroja valkoisine lippuineen läheiselle kadulle haluten keskustella saksalaisten kanssa. Kun heidän johtajansa, luutnantti Bohme tietystikään ei ymmärtänyt suomenkielistä miestä, lähti senaattori H. häntä tulkkina avustamaan. Silloin vielä lenteli luoteja ympäriinsä ja kuuma shrapnellin kappale putosi aivan senaattorin viereen.

Saksalaisen prikaatin matkassa Lepolaan.

   Tämän jälkeen kertoi senaattori kokemuksiaan ja vaikutelmiaan matkaltaan Tuusulaan, jonne hän tuli saksalaisen kenraali Wolfin seurassa ja tavallaan hänen oppaanaan. Herra H. oli näet saanut tietää, että saksalainen prikaati seuraavana aamuna huhtik. 19 p:nä lähti Tuusulan kautta pohjoiseen päin punaisten joukkoja vastaan. Kun hän hyvin tarkoin tunsi paikkakunnan ja sen oloja, tarjosi hän paikallistuntemuksensa kenraali W:n käytettäväksi, mikä tarjous otettiin mielihyvällä vastaan. 

 

   Saksalainen joukko-osasto, n. 3.000 miestä, oli jo lähtenyt matkalle klo 6 aamulla ja tavoitti senaattori H. sopimuksen mukaan klo 10 a.p. Helsingin pitäjän kirkon kohdalla, missä liittyi veljensä, prof. Arthur Hjeltin kanssa automobiilillä. Siellä levähti parastaikaa osa joukkoja, täyttäen kaikki talot, paikat ja kujat. Esikunta oli juuri murkinoinut; joi nyt vielä aamukahviansa ja veteli savujaan.

   Itse johtaja, kenraali Wolf, oli levähtänyt omassa huoneessaan, kun senaattori Hjelt veljineen esittäytyi hänelle. Kenraali oli harmaahapsinen, miellyttävä ja ystävällinen, mutta samalla ankaran näköinen mies, jonka koko olemus vahvisti hänen sanansa. Hän polveutuu vanhasta silesialaisesta sotilassuvusta. Kenraali otti vieraansa kohteliaasti vastaan. Kahvia juotiin ja tupakoitiin ja sitten tarkastettiin kartat ja liikuntasuunnitelmat. Kenraali oli hyvällä tuulella. Hän ei odottanut mitään vakavampaa vastustusta, mutta mainitsi samalla saksalaisten sotataidon periaatteena, että päätetty tehtävä aina on suoritettava loppuun, mutta siten että sodan uhreja tulee mahdollisimman vähän. ”Me liikumme ja taistelemme tarkan harkinnan mukaan, järjestelmällisesti, tahtoisin sanoa tieteellisesti,” – olivat hänen sanansa.

Entäs sitten sotajoukko?

   Se oli mallijoukkoa, vakavia, sitkeitä ja vankkoja miehiä harmaissa univormuissa, teräksiset, leveät kypärät päässä ja vahvasti aseistettuja. Siinä oli kaikki aselajit edustettuna; täysi saksalainen armeija pienoiskoossa. Ensin kulkivat tähystelijät ja niiden jälessä kaartin ulaanit Potsdamista, sitten jalan kulkevat saksilaiset kyrassierit (jättäen hevosensa n. 2 vuotta sitten), sitten Brandenburgin jääkärit, kaikki täysissä sotavarusteissa. Kanuunoita ja ammunitionivaunuja oli eri paikoissa. Joukkoja seurasi suurenmoinen kuormasto mukana, kun joukkojen oli lähdettävä pitempiaikaiselle matkalle. Kuormasto, jossa vetojuhtina oli suuri määrä muuliaaseja ja jonkun verran suomalaisten talonpoikien ajamia hevosia, oli ainakin 2 km pituinen. Kuormaston mukana oli paitsi sairashoito-vaunuja, myöskin kenttäkeittiöt, joissa ruoka valmistui armeijan liikkuessa eteenpäin, telefonilaitteita kuljettavia vaunuja y.m.

    Mitään ei tuntunut uupuvan sotajoukosta. Sillä oli reserviosia pyöristä asti särkymisen varalta ja oli sen järjestys siinäkin mallikelpoinen, että osa aina kulki toisesta jonkun välimatkan päässä. Sotajoukon marssi oli tasaista, tyyntä ja hiljaista. Upseerien ja sotilaiden suhde tuntui hyvin läheiseltä, jopa toverilliseltakin, vaikka tietysti täsmällistä sotakuria ei unohdettu koskaan. Ei mitään suurisanaisia komennuksia kuulunut, mutta siitä huolimatta kävi kaikki kuin yhdestä sopimuksesta. Marssia jatkettiin huonosta ja liejuisesta teistä huolimatta, missä jalka upotti syvällekin. – Ei mikään häirinnyt marssia. Seutu oli kuin kuollut. Ei ainoatakaan siviili-ihmistä näkynyt. Asukkaat olivat nähtävästi lähteneet pakoon.

   Sitten kun noin klo ½ 10 aikaan oli lähdetty liikkeelle Helsingin kirkonkylästä, oli matka kulunut aivan häiriytymättä, kunnes noin klo 3:n tienoilla, prikaatin jouduttua Tuusulan rajan sisälle aivan äkkiä ensimmäinen tervehdys tuli venäläisten hoitamasta tykkipatterista. Ammus, joka putosi vain muutaman kymmenen metrin päähän senaattori Hjeltin autosta, ei pehmeään maahan sattuessa räjähtänyt. Se ei näy herättäneen juuri paljoakaan huomiota, eikä marssi hetkeksikään pysähtynyt. Pari kanuunaa vain nopeasti siirrettiin maantieltä niitylle ja pantiin ampumakuntoon, eikä aikaakaan kun alkoi ryssille ja punaisille voimakkaita vastaterveisiä.

Saksalaiset ottavat vastaan tulikomentoja telefoonilla.

   Kun oli vielä marssittu noin kilometrin matkan, tuli päivällisloma. Sotamiehet panivat pois aseensa ja heittäytyivät lepäämään sytyttämiensä pienten nuotiovalkeiden ääressä. Kenttäkeittiöt ajettiin esiin; jaettiin miehille lämmintä kaalikeittoa. Sitä syötiin maukkaan ”sotilasleivän” ja ihran kanssa. Keitto oli sama upseereillekin. Nämä kuitenkin joivat vähän kahviakin. Kenraalikin joi kahvinsa yksinkertaisesti läkkiastiasta.

   Syönnin aikana kanuunain äänet kävivät yhä voimakkaammiksi ja niihin sekaantuivat kuularuiskujen rätinä ja kiväärien terävät paukkeet. Kun kenraali oli antanut upseereilleen lyhyet ja täsmälliset määräykset, meni hän vihollisten kuulien pudotessa aivan lähellä, omaan autoonsa levähtämään, kehoittaen vieraitaan tekemään samoin. Pieni levonhetki maistuikin hyvälle.

   Hauska oli katsella miten upseerien kenttäpuhelimet toimivat. Eräs miehistä kiipesi puhelinpylvääseen ja yhdisteli kenttäaparaatin lankoja eri lankoihin. Pari pylväässä kulkevaa lankaa oli varattu yksinomaan saksalaisia joukkoja varten ja pääsivät he niitä myöten yhteyteen joukkojensa kanssa hyvin laajalla alueella. Tällä kertaa ei onnistuttu siepata vihollisten keskinäisiä keskusteluja.

   Tällä välin rupesivat ensimmäiset haavoittuneet tulemaan. Kolme haavoitettua miestä ratsasti ensimmäisinä aivan tyynesti sidontapaikalle ja vähän myöhemmin tuotiin suomalaisen talonpojan kärryillä kaatuneen ruumis. Ammunta alkoi kiihtyä punaisten niin kuin saksalaistenkin puolelta. Saksalaisilta kaatui taistelussa 2 miestä ja useita lienee haavoittunut.

   Kun oli todettu, että punaryssät olivat sijoittaneet kuularuiskuja m.m. Hyrylän venäläisen kirkon torniin, antoi kenraali määräyksen ampua se alas. Samassa kun kaikki oli tätä varten kunnossa tuli kuitenkin tieto, että viholliset olivat lähteneet pakoon. Kello on nyt noin 6. Kun ammunta alkoi hiljentyä, lähtivät joukot taas liikkeelle yhtä rauhallisesti kuin olivat taisteluun menneetkin. Punaisten viimeiset puolustuspaikat, joitten asema oli erinomainen, ottivat saksalaiset etujoukot väkirynnäköllä.

   Kun Keravan puolelta vielä kuului ammuntaa, sai kenraali samalla iloisen raportin, joka häntä ja hänen seuruettaan makeasti nauratti. Punaiset olivat näet hädissään sijoittaneet tykkinsä takaperoisesti panssarijunan viimeisiin vaunuihin, joten eivät voineet tykkejään käyttää.

Punaisten panssarijuna

   Hyrylän kylään saavuttua näytti kylä ensin tyhjine taloineen ja tupineen sekä ikkunalaudoituksineen autiolta. Kuulain jälkiä näkyi siellä täällä ja kuolleita hevosia ojissa. Vähitellen rupesi kuitenkin talojen kellareista tulemaan ihmisiä esille, paikkakuntalaisia ja pakolaisia, ja oli heidän ilonsa täydellinen vapauttajan tullessa. Kasvonsa loistivat ja kaikesta näki, että heidän kiitollisuutensa oli rajaton. 

   Kenraali Wolf ja hänen esikuntansa sijoittui Peltolaan ja osa upseereita venäläisten kasarmeihin Hyrylässä sekä pappilaan, mistä kaikki väki oli pakosalla. Sanomattakin arvaa, mikä riemu syntyi pappilan väen palatessa piilopaikastaan nähdessään kärsimystensä vihdoinkin päättyneen ja ystävällisten vieraiden tulleen kattonsa alle.

   Sotajoukkonsa sijoitti kenraali Hyrylän venäläiseen kasarmiin, kuultuaan sellaisen olemassaolon paikkakunnalla. Erääseen kasarmin huoneeseen olivat punaiset asettaneet helvetinkoneen, jolla tietysti oli tarkoitus tuhota sinne sijoittuneet voittajat. Helvetinkone oli asetettu niin, että sen olisi pitänyt laueta erästä ovea aukaistessa. Mutta se ei onneksi toiminutkaan punaisten suunnitelmien mukaisesti.

   Saksalaisten rauhaa tämäkään episoodi ei häirinnyt, Kun kuormasto oli järjestetty, hevoset juotettu, siivottu ja talleihin sijoitettu sekä miehistö teensä juonut voileipien kanssa ja vahdit asetettu, menivät uupuneet sotilaan levolle. Pian yön hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Olisi luullut olevansa keskellä rauhallista sisämaan seutua. Mutta varhain seuraavana aamuna oli koko leiri taas liikkeellä. Saksalaiset joukot jatkoivat matkaansa Hämeenlinnaan maantietä myöten Nurmijärvelle. Noin klo 10 tienoissa aamulla alkoivat tykit jälleen jylhää musiikkiaan tällä kertaa Jokelan asemanseutua ja sittemmin Hyvinkäätä vastaan.

   Kenraali oli vakuuttanut, että koko seutu aina heidän tilaansa Lepolaan asti oli punaisista puhdistettu. Kun he sitten, ajettuaan noin 7 kilometrin matkan, saapuivat kotiinsa, saivat he siellä kuulla, että punaisia vielä oli ympäristössä ja että nämä vain jokunen tunti ennen olivat – tyhjentäneet heidän tallinsa. Ei ollut enään mahdollisuutta seuraavana varhaisena aamuna yhtyä saksalaiseen prikaatiin.

    

-------------------

                    Lehtiartikkelin ulkopuolelta: 

   Lepolan väki, August Hjeltin puoliso Lisbeth lapsineen ja Arthur Hjeltin puoliso Aino lapsineen, kuuntelivat levottomina, kun päivän aikana taistelujen äänet lähestyivät Hyrylästä rantatietä pitkin. Ensin tulivat perääntyvät punaiset, jotka veivät mukaansa Lepolan Veikko-hevosen ja ajopelit. Heti heidän perässään tulivat saksalaiset ja sitten yllättäen Lepolan pihaan kääntyi August Hjeltin ajama auto velipoika Arthur kyydissään. 

   35 saksalaissotilasta majoittui seuraavaksi yöksi naapuriin, Järnefeltien Suvirantaan, jonka väki oli Helsingissä. 

   Joitakin päiviä myöhemmin Lepolan talonmies Vihtori Rantala lähti yhdessä Arthur Hjeltin 15-vuotiaan pojan, Kauko Hjeltin kanssa hakemaan Veikko-hevosta Hämeenlinnasta. Veikko löytyi sitten lopulta Riihimäeltä.