Sjöfarare

   Det har hunnit gå 25 år sedan Marianne Riska-Nordqvist höll ett föredrag om sjöfararna i släkten Hjelt. Marianne hade samlat ihop material och även lyckats intervjua sådana sjöbjörnar, som hade seglat med stora segelfartyg på världshaven. Det är väldigt värdefullt att man har kunnat dokumentera sådana här släkttraditioner. Deras värde har bara vuxit med åren. (Läs här.) 

Aleksis Kivi Otto Hjeltin potilaana

   Isoisältäni Arthur Hjeltiltä on perheessämme kulkenut perintönä oheinen Albert Gebhardin grafiikanlehti, josta on käytetty nimeä ”Mietteliäs Aleksis Kivi”. Elävää Kiveä Gebhardilla ei kuitenkaan ole ollut mallinaan, koska työ on valmistunut 1920-luvulla. Perheessämme on aina kerrottu taulun hankitun sen takia, että Aleksis Kivi oli aikoinaan Otto Hjeltin potilaana. Näistä kahdesta miehestä kirjoitetuissa elämäkerroissa potilassuhde on yleensä mainittu, kuitenkin melko kursorisesti. Minulle kirjoituksista on jäänyt sellainen kuva, että Aleksis Kivi olisi ollut Otto Hjeltin hoidossa Lapinlahden sairaalassa. Tämän takia joitakin vuosia sitten minä puolestani kävin mietiskelemässä siinä potilashuoneessa, jossa Aleksis Kivi asui Lapinlahden aikanaan.

Albert Gebhard: Mietteliäs Aleksis Kivi

   Tuoreessa Aleksis Kiven elämäkerrassaan (Saapasnahkatorni, 2018) Teemu Keskisarja kertoo Aleksin sairaala-ajasta vähän tarkemmin ja huomasinkin, että Lapinlahden sijaan minun olisi pitänyt käydä mietiskelemässä Unioninkadulla, jossa silloisen Uuden Klinikan rakennukset sijaitsevat (nyk. Suomen Pankin toimistotalo Unioninkatu 33). Sinne sairas Aleksis Kivi toimitettiin huhtikuussa 1871 Siuntion Fanjunkarsista, kun Charlotta Lönnqvist ei enää pystynyt pitämään kirjailijaa luonaan. 

   Ylilääkäri, patologisen anatomian professori Otto Hjelt silmäili potilaan. Uusi Klinikka keskittyi sisätauteihin, myös päänsisäisiin. Hjelt huomasi, että litteratör Alexis Stenvallilla oli melankolia niin kuin suunnilleen puolella Suomenmaan mielisairaista. Hjelt oli kiinnostunut vesikylvyistä, mutta tähän tapaukseen hän määräsi farmakologisemmin kloraalia, morfiinia, ulostus- ja yskänlääkettä, ehkä myös salvoja sekä Karlsbadin suolaa ja jodia. ...

Otto Hjelt 1871

   Kivi oli koeajalla Klinikassa, joka ei takertunut kroonikkoihin. Hän viipyi 35 vuorokautta, joista 35 markan laskun maksoi J. V. Snellman. Kivi siirrettiin 31. toukokuuta Lapinlahden mielisairaalaan. Veljiltä ei kysytty ... tieto tuli Charlottallekin vasta viikkojen päästä järkytyksenä. ... [Lapinlahden] hoiturit olivat täysin kouluttamattomia ja käytännössä vartijoita. Alimiehitys yritti hillitä hulluja kovilla otteilla ja pelkäsi itsekin henkensä puolesta. (Teemu Keskisarja)

   Lapinlahdessa Aleksis Kivi oli ylilääkäri Thiodolf Saelan’in hoidossa. Keskisarjan mukaan se ei siis ollutkaan Otto Hjelt, joka hoiti Aleksis Kiveä vesikylvyillä, kuten monissa kirjoituksissa annetaan ymmärtää. Sen sijaan Lapinlahti makuutti potilaitaan kylmissä vesialtaissa verkon alla. Saelan piti muistikirjaa, josta voi lukea taudinmäärityksen: Melancholia chronicus. Aleksille ei kukaan ollut lunastanut Lapinlahdessa elinkautispaikkaa ja kun Saelan totesi parantumattomuuden, tuli yhdeksän kuukauden hoitojakson jälkeen lähtö huokeampiin olosuhteisiin. 

   Karkauspäivänä 29. helmikuuta 1872 Alpertti Stenvall lähti Lapinlahteen hakemaan veljeään. Hän oli Nurmijärven kunnan kanssa sopinut viidestä ruistynnyristä ottavansa Aleksin mökkiinsä Tuusulassa ja huolehtivansa veljensä ravinnosta ja vaatetuksesta. Vieraista Aleksi ei pitänyt eikä heitä Alpertin mökin ankeuteen ollut tunkeutumassakaan. Tuusulassa Aleksista tuli jälleen professori Otto Hjeltin potilas. Lepolasta vajaan neljän kilometrin päästä Hjelt poikkesi potilaskäynneillään Stenvallin mökillä. Joulukuussa 1872 Aleksi joutui lavantaudin ja keuhkokuumeen kouriin, joitten takia Otto Hjeltin käynnit Aleksin luona varmaankin tihenivät. Aleksi menehtyi uudenvuodenaattona 1872. 

Alajärven Jokela-suvun yhteys Hjelt-sukuun

   Miesten Y-kromosomeista tehdyissä DNA-testeissä minua lähimmät neljä miestä ovat: kaksi Hjelt-sukuun kuuluvaa miestä ja kaksi alajärveläisen Jokela-suvun miestä. Seuraavat osumat ovatkin sitten kaukaisempia tapauksia Ruotsista. Testit ennustavat meidän viiden miehen yhteisen esi-isän eläneen 1750-luvulla. Erittäin hyvä ennuste, koska meidän kolmen Hjeltin yhteisen esi-isän tiedetään olevan Niklas Hjelt (1739-1808). Virhemarginaalikin huomioiden se tarkoittaa, että myös Jokela-suvun miesten täytyy sukunimestään huolimatta kuulua Hjelt-sukuun. Toinen näistä miehistä on Hannu Pesola, joka seuraavassa kertoo tarkemmin miten sukujen välinen yhteys on todennettu ja miksi hän sukunimestään huolimatta kuuluu Jokela-sukuun ja sitä kautta Hjelt-sukuun.


Hannu Pesola:

   ”Hjelt-Blogin artikkelissa ”Missä kaikki ovat?” (2015) Erkki Hjelt kirjoitti geneettisestä sukupuusta, jossa minäkin olen mukana. Kirjoituksessa todettiin, että isäni sukua ei tunneta. Vuosi sitten asia sai uuden käänteen, kun sain pitkään kestäneiden tutkimusten jälkeen selville biologisen isäni.

   Olen Hannu Pesola s. 7.12.1951 Turussa. Asun Raahessa vaimoni Leenan kanssa. Meillä on kolme poikaa, jotka asuvat Vantaalla, Oulussa ja Hämeenkyrössä. Lapsenlapsia meillä on kolme. Olemme olleet kolme vuotta eläkkeellä.

   Kaupalliset ja THL:n DNA-testit ovat olleet ratkaisevan tärkeitä tutkimustyössäni, koska tiedot isästäni olivat vähäiset. Äitini kertoman mukaan hän tapasi isäni vain kerran Turun Pahaniemessä. Hän ei tiennyt nimeä eikä osoitetta. Hänellä oli muistikuva isäni nenän pienestä poikkeavuudesta. Syntymäni jälkeen äitini muutti vanhempiensa luokse ja isyysasia jäi selvittämättä.

   Ensimmäisen kosketuksen isälinjaani ja Hjelt-sukuun sain v. 2013 Y-DNA testissä. Kaksi vuotta myöhemmin varmistui isälinjani yhteys Etelä-Pohjanmaan Hjeltteihin. Ennusteen mukaan yhteinen esi-isämme on n. 8 sukupolven päässä.

   Kaksi vuotta sitten aloin tutkia tarkemmin ns. DNA-serkkutestin osumia. Tätä autosomaalista DNA-testiä käytetään sukulaisuuksien selvittämiseen sekä biologisen isän että biologisen äidin kaikista sukuhaaroista. DNA-näytteen antaneet henkilöt tallentavat usein myös sukupuunsa järjestelmään. Tarkastelin neljän isäni sukuun kuuluvan testatun henkilön sukutietoja. Heidän sukulaisuutensa minuun oli ennustettu n. 4. serkuksi. Heillä kaikilla oli sukupuu ja he olivat isäni suvun parhaita osumia. Kaksi testattua asui Minnesotassa, yksi Michiganissa ja yksi Alajärvellä. Heidän suvuilleen saatiin yhteiset esivanhemmat, 1700-luvulla syntyneet Erkki ja Liisa Honkaniemi Alajärveltä.

   Seuraavaksi jatkoin tutkimista sillä oletuksella, että Honkaniemet ovat myös minun esivanhempiani isäni kautta. Sain käyttööni laajan sukutietokannan heidän suvustaan. Sitä hyväksi käyttäen ja aiemmin saamiani Turun Pahaniemen henkikirjoitustietoja vertailemalla löytyikin äitini ikäinen mies, jonka nimi oli myös Honkaniemen sukupuussa. Syyskuussa 2017 otin yhteyttä miehen tyttäreen ja sain kuulla, että hänen isänsä oli juuri edesmennyt ja hautajaiset olivat tulossa.

   Keväällä 2018 valmistui em. miehen 1. serkun DNA-testi. Testin mukaan meidän sukulaisuutemme on myös 1. serkun tasoa. Tämä todisti sen, että olin viimein löytänyt isäni suvun. Viime syyskuussa valmistui THL:n isyystesti, jossa todettiin isäni löytyneen yli 99,999 % varmuudella. Isäni näyte saatiin biopankissa säilytettävästä kudoksesta. Näin olin löytänyt itselleni myös siskopuolen ja monia muita isäni puolen sukulaisia.

   Isäni suku on alajärvinen Jokela-suku. Jokela-suvun tiedossa oleva isälinja alkaa Kalle Vihtori Jokelasta (s. 1876 Alajärvellä), joka on isäni isoisä. Hän syntyi aviottomana poikana Talvitie-nimisessä talossa ja sai äitinsä sukunimen Jokela. Kallen elämänvaiheet liittyvät kiinteästi Alajärven pappilaan Kaupinniemeen, jossa hän asui, työskenteli ja kasvatti perheensä. Hän toimi myös seurakunnan haudankaivajana.

   Vaikka Kalle Vihtori Jokelan ja hänen jälkeläistensä geneettinen yhteys Hjelt-sukuun on todennettu, niin hänen isäänsä ei pystytä nimeämään. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole monta, koska tiedämme, että geneettisesti ja olosuhteet huomioiden muita mahdollisuuksia Kalle Vihtorin isäksi ei ole kuin joku Alajärven kappalaisen Karl Wilhelm Hjeltin pojista.”

Leevin pojat - ripaus suomenjuutalaisten historiaa

   Levin

   1790-luvulla Turkuun saapui kaksi juutalaista veljestä, poikamiehiä vielä kumpikin. He olivat syntyneet Dömitzin kaupungissa Mecklenburgissa. Vanhempi oli 26-vuotias Meier Levin ja toinen hänen kolme vuotta nuorempi veljensä nimeltään Selig Levin. Isä Samuel Levin oli hänkin lähtenyt kotiseuduilta ja eli kauppiaana Tukholmassa. Nimi Levin on itäeurooppalainen muoto juutalaisesta nimestä Levi. Nimi tulee Vanhasta Testamentista, jonka mukaan Jaakobin pojan Levin (suomalaisittain Leevi) jälkeläisistä muodostui Israelissa Levi-niminen heimo. Samuel Levinin suomalaisten jälkeläisten sukutaulut puolestaan löytyvät täältä. Dömitzin kaupungin juutalaisten historiasta lue tästä.

   Kustaa III:n aikana juutalaisten oloja oli helpotettu Ruotsissa. Vuonna 1782 annettu Judereglementet antoi juutalaisten vapaasti harjoittaa uskontoaan ja toimia tietyissä tarkoin määritellyissä ammateissa. Muuten säännökset sisälsivät juutalaisten elämää rajoittavia määräyksiä, mm. avioliitto oli sallittu vain juutalaisten kesken. Meier ja Selig Levinin ilmestyminen Turkuun on kuitenkin sikäli erikoista, että määräysten mukaan juutalaisten sallittiin asua vain Tukholmassa, Göteborgissa tai Norrköpingissä. Meier Levinistä on säilynyt tieto hänelle myönnetystä yhden vuoden passista. Se voi tarkoittaa, että niin pitkään kuin he tunnustivat juutalaista uskontoa, heidän oleskelunsa Turussa ei voinut olla vakituista. Oli miten oli, mutta Turkuun he olivat selvästi päättäneet jäädä.


   Levison

   Selig Levin luopui juutalaisuudesta pian Turkuun tulonsa jälkeen ja hänet kastettiin kristinuskoon 23-vuotiaana. Samalla hän muutti juutalaisen nimensä vähemmän juutalaiseksi Pehr Magnus Levisoniksi.

   17.11.1797 döptes juden Selig Levin och fick i döpet namnet Petter Magnus. Testes: Herr Presidenten och Commendeuren Lars Wilhelm Lode, Biskopen och Commendeuren Herr Jacob Gadolin, hofsrätterådet Eric Wallén, Lagmannen Herr Fridric Synnerberg, Domprosten Herr Christian Cavander, handelsmannen Michael Rosendahl, do. Thomas Planman, hofsrätterådet herr Eric Walléns fru Catharina Gerkman, lagmannen Herr Synnerbergs fru Gustava Helena Pipping, 
handelsmannen Rosendahls hustru Ulrica Troman, Demoiselle Fridrika Planman. (Turun ruotsalaisen seurakunta, kastettujen luettelo)

   Kasteen jälkeen Pehr Levison oli esteetön vihittäväksi, mikä tapahtuikin jo kuukauden kuluttua 26.12.1797 turkulaisen kauppiaan tyttären Eva Sofia Renströmin kanssa Lemussa Hannulan säterillä. Merkittävässä asemassa olevien kastekummiensa ja avioliittonsa myötä Levisonin ”kotoutuminen” Turun säätyläispiireihin tapahtui nopeasti. Ensimmäisten lasten kummien joukossa oli kruununvouteja, porvareita, kauppiaita ja käsityömestareita. Aluksi hän toimi korukauppiaana (nipperhandlare), sitten kauppiaana ja myöhemmin sotakamreerina (armeijassa talousasioista vastaavan yksikön päällikkö). Kaiken kaikkiaan Pehr Levison sai neljätoista lasta; kahdeksan ensimmäisen vaimonsa kanssa ja jäätyään leskeksi vuonna 1815 vielä kuusi lasta toisen puolisonsa inspehtorin tyttären Serafia Maria Bangen kanssa. 

   Pehr Magnus Levisonin kolme poikaa solmi avioliiton Hjelt-sukuun kuuluvien tyttärien kanssa; kaksi veljestä merikapteeni Fredrik Wilhelm Hjeltin (se Turun Hjelt-talon rakentaja) kahden tyttären kanssa ja kolmas veli näiden tyttärien serkun kanssa (kaupunginkasööri Johan Gustav Hjeltin tytär). Niinpä merkittävä osa myöhemmin eläneistä Levison-suvun jäsenistä kuuluu myös Hjelt-sukuun ja tämän artikkelin julkaisu Hjelt-Blogissa on perusteltavissa.


   Meyer/Meijer

   Ennen Turkuun tuloaan Meijer Levin opiskeli Königsbergin yliopistossa vielä vuonna 1794, mutta mitään tutkintoa hän ei suorittanut. Turun Akatemian ruotsalaisen osakunnan jäseneksi Levin otettiin vuonna 1799 ja kotipaikaksi oli merkitty Tukholma. Vuotta myöhemmin hän muutti nimensä muotoon Friedrich Anton Meyer, mutta juutalaisuudesta hän ei vielä silloin luopunut.

   Dahlströmin turkulaisessa hakemistokortistossa yhtenä otsakkeena on ”Judiska frågan”. Ennen vuotta 1810 juutalaiskysymys Turussa näyttää käytännössä liittyvän Meijer Leviniin. Turussa ja koko läänissä ei hänen lisäkseen vuonna 1806 asunutkaan kuin kaksi muuta juutalaismiestä. Maaherran tehtävänä nimittäin oli valvoa läänissään asuvia juutalaisia ja pitää heistä luetteloa. Konsistori ja lääninhallitus joutuivat Meier Levinin anomuksia käsitellessään ensimmäistä kertaa soveltamaan vuoden 1782 juutalaismääräyksiä käytännössä. Konsistori myönsi vuonna 1802 Meierille luvan toimia Akatemian saksankielen opettajana, lehtorin arvo hänelle myönnettiin vuonna 1812. Konsistori katsoi, etteivät juutalaisille määrätyt rajoitukset koskeneet yliopistossa opettamista. Sen sijaan lääninhallitus ei myöntänyt Meierille lupaa kirjapainon perustamiseen.

   Meyer luopui juutalaisuudestaan vuoteen 1810 mennessä, jolloin hän meni naimisiin merikapteenin tytär Gustava Juliana Hasseliuksen kanssa. He saivat seitsemän lasta, jotka kaikki käyttivät sukunimestään muotoa Meijer. Vuonna 1813 hän saattoi ryhtyä kirjakauppiaaksi, jota hän jatkoi myös Turun palon jälkeen muutettuaan Helsinkiin vuonna 1828.

   Vuonna 1814 Meyer tutustui arkkitehti Carl Ludvig Engeliin, joka ensimmäiset Suomen vuotensa vietti Turussa. Engeliä koskevissa elämäkertakirjoituksissa Meyerin mainitaan olleen arkkitehdin tärkein ystävä Suomessa. Ystävyys jatkui Meyerin kuoleman jälkeenkin perheitten seuraavan sukupolven keskuudessa

Lääkäri Otto Yelt

                                                                             (Artikkeli on ladattavissa täältä)

Farmari puutavarayhtiön palveluksessa (Georgetown, South-Carolina 1901-09)

   Otto Jonatan Hjelt (1853-1918) oli vuonna 1897 perustetun Maanviljelys- ja Teollisuuspankin perustaja ja pääjohtaja. Kun pankki joutui selvitystilaan, Hjelt pakeni syksyllä 1901 yllättäen Amerikkaan ja jätti velkansa ja perheensä sukulaistensa hoidettaviksi. Seuraavana kesänä puoliso Mimmi Hjelt anoi raastuvanoikeudelta pesäeroa poismuuttaneesta miehestään. Ensimmäiset vuodet Yhdysvalloissa olivat hyvin vaikeat. Otto Hjelt lähetti kirjeitä ja sähkösanomia pyytäen rahaa, usein isältään.

   Otto Hjelt sai työtä palkkakonttorin päällikkönä (paymaster) Atlantic Coast Lumber-nimisessä puutavarayhtiössä, jolla oli suuret sahalaitokset Etelä-Carolinassa Georgetownista vähän länteen. Sieltä hän oli ostanut farmin Sampit-nimisestä taajamasta. Hampurista New Yorkiin lähteneen laivan matkustajaluetteloon elokuussa 1909 Otto Yelt oli ilmoittanut ammatikseen farmer.

   Otto Hjelt oli tullut Yhdysvaltoihin jäädäkseen. Asuttuaan vuoden Etelä-Carolinassa hän laittoi vireille kansalaisuushakemuksen nimellä Otto Jonatan Yelt. Olikohan syynä nimenmuutokseen yritys pysyä velkojien tavoittamattomissa? Kansalaisuuden hakeminen oli pitkä prosessi, se myönnettiin Otto Yeltille lopulta 5.6.1911.

   Asuttuaan vuoden yksin, Otto Yelt sai seuraa; hänen poikansa Otto Wilhelm (William) keskeytti koulunkäyntinsä Suomalaisen Yhteiskoulun kuudennella luokalla ja matkusti lokakuussa 1902 isänsä perään Amerikkaan. William sai työpaikan sähkölaitteita valmistavasta tehtaasta. Huhtikuussa 1905 hän sairastui malariaan ja menehtyi parissa päivässä vain 20-vuoden ikäisenä. William sai viimeisen leposijansa Elmwoodin hautausmaalla Georgetownissa. (Nekrologi löytyy täältä.)

   Otto Hjeltin kuudesta lapsesta William oli neljäs kuollut. 1880-luvulla Bordeauxissa Otto Jonatan oli jo haudannut kaksi tytärtään alle vuoden ikäisinä. Williamin vanhempi sisko Sylvia oli kokenut perheen taloudelliset vaikeudet jo ennen konkurssia erittäin raskaasti. Isän pako Amerikkaan ja perheen hajoaminen johtivat lopulta sairastumiseen ja Sylvian kuolemaan vuonna 1903 vain 22-vuotiaana (Esther Hjelt-Cajanus). Elossa olivat enää Liisa (s. 1886) ja Kaarlo (s. 1889). Liisa meni myöhemmin naimisiin ja ainoana Otto Jonatanin lapsista sai kaksi lasta ennen kuolemaansa 30-vuotiaana. Kaarlon kohtalona oli joutua 28-vuotiaana punakaartilaisten teloittamaksi Korian sillalla huhtikuussa 1918, vain kolme kuukautta isänsä kuoleman jälkeen. (lue tästä)

Lääketieteen tohtori (Atlanta, Georgia 1910-12)

   Valmistuttuaan ylioppilaaksi vuonna 1870 Otto Jonatan Hjelt lähti seuraamaan isänsä jälkiä ja aloitti lääketieteen opiskelut Helsingissä. Sairastuttuaan hän jouti kuitenkin keskeyttämään opintonsa viiden vuoden jälkeen ja oleskelemaan ulkomailla pitkään. Amerikassa Otto päätti suorittaa opintonsa loppuun Atlantan Medical Collegessa (v:sta 1915 Emory University School of Medicine). Ilmeisesti opinnot Helsingissä laskettiin hyväksi, koska jo vuoden 1911 toukokuussa hän oli suorittanut lääketieteen tohtorin tutkinnon 57-vuoden iässä. Tästedes hän oli Dr. Otto Yelt ammattinaan physician. Valmistumisensa jälkeen hän vietti kolme kuukautta Pariisissa uusiin serologisiin menetelmiin perehtyen. Syyskuussa 1911 hän oli taas Atlantassa, jossa aloitti ”tuottavan praktiikan”. 

   Vuonna 1912 Atlantassa Otto Yeltille sattui naapuriensa kanssa pieni välikohtaus, josta kirjoitettiin lehdessäkin (lue tästä). (Lehtiartikkelissa Otto oli virheellisesti mainittu saksalaiseksi professoriksi.)


Lääkäri (Colfax, Iowa 1912-15)

   Vuonna 1912, ilmeisesti syksyllä, Otto Yelt astui tohtori C. M. Porterin palvelukseen pienessä Colfaxin kaupungissa Iowassa. Porter omisti kaupungissa hyvin varustetun ja menestyvän sairaalan Colfax General Hospital, jonka laboratoriossa Otto Yelt työskenteli. Aikanaan tohtori C.M. Porter kirjoitti alaisestaan muistokirjoituksen:

   Doctor Yelt was a gentleman and physician of extraordinary character and qualifications. He was a man whose work was entitled to consideration, but whose retiring disposition prevented his getting the credit that his work entitled him to. He was a graduate of the University of Helsingfors, Finland, and had been a student under Rollier of Switzerland. He was especially well qualified as a technical laboratory research and diagnostic worker. During the year 1915 the American Medical Journal offered a prize for the best essay of a limited number of words dealing with the subject of Tuberculosis. Doctor Yelt entered this competition and was awarded second position with the explanation that his thesis did not deal liberally enough with his personal observations and conclusions. The fact is that Doctor Yelt avoided injecting his article with the personal pronoun of the first person because as he interpreted the subject given him, he was to write purely of the scientific phases of the subject. As to personal observations he of course with Rollier and others could have more than qualified against the ruling of the committee of judges on this particular defect.
(Journal of the Iowa State Medical Society, 1918)

   Vielä sata vuotta myöhemmin paikallinen lehti Iowassa kirjoitti artikkelin Otto Yeltistä. Artikkeli on siitä mielenkiintoinen, että siinä siteerattiin leskeksi jääneen Rita Yeltin lähettämää kirjettä, jossa hän kertoo miehensä kuolleen Toulousessa tammikuussa 1918. (Newton Daily News 8.11.2018, lue tästä).


Tuberkuloosin helioterapeuttinen hoito

   Tohtori Porter kertoo kirjoituksessaan Otto Yeltin tuberkuloosin hoitoa käsittelevästä artikkelista vuodelta 1915. Porter mainitsee myös, että Otto Yelt olisi ollut oppilaana helioterapeuttisen hoitomenetelmän (auringonvalohoito) uranuurtajan Auguste Rollierin luona. Tästä ei ole ollut aikaisemmin mitään tietoa ja herääkin kysymys milloin Otto Yelt on voinut vierailla Rollierin klinikalla Leysinissä Sveitsissä. Klinikat alkoivat toimintansa vuonna 1903 ja Rollier kirjoitti hoitomenetelmän tuloksista ensimmäisen kerran kirjassaan Die Heliotherapie der Tuberkulose vuonna 1913. Otto Yeltin tiedetään vierailleen Euroopassa vuonna 1909, mutta hän tuskin kävi silloin klinikoilla, koska oli vielä farmari Etelä-Carolinassa eikä ollut vielä aloittanut lääketieteen opintojaan Atlantassa. Seuraavan matkan aikana touko-elokuussa 1911 Otto oli jo tohtori ja lehtitietojen mukaan hän tutustui uusiin serologisiin menetelmiin Pariisissa. Tähän yhteyteen olisi hyvinkin mahtunut muutaman viikon mittainen vierailu Rollierin klinikoilla Sveitsissä.

   Otto Yeltin palkittu artikkeli tuberkuloosista käsitteli näin ollen taudin helioterapeuttista hoitoa. Se herätti suurta huomioita ja keskustelua hoidon puolesta ja vastaan. Ymmärtääkseni Porterin mielestä Yelt ja Rollier olisivat voineet rohkeammin tuoda esiin helioterapeuttista hoitoa tukevat havaintonsa eivätkä välittää siitä, etteivät osanneet selittää hoidon tehoa tieteellisesti.

   Otto Yelt oli molemmilla Euroopan matkoillaan ilmeisesti tavannut nuoruudenystävänsä Rita Gayn Ranskassa. Esther Hjelt-Cajanuksen mukaan Oton perhe oli Bordeauxin vuosien aikana 1878-1886 ystävystynyt nuoren sveitsiläisen neitokaisen Marguerite Gayn eli Ritan kanssa (s. 1865). Myöhemmin kävi ilmi, että Otto oli Ritan salaisen ihastuksen kohde. On hyvin mahdollista, että Amerikkaan paettuaan Otto oli kirjeenvaihdossa Ritan kanssa, josta Otto löysi ymmärtäjän ja lohduttajan suurissa vastoinkäymisissään. Heidän yhteydenpitonsa on lisäksi ainoa asia, jolla pystyn selittämään sen, kuinka Otto Yelt vuonna 1911 yleensä tiesi pyrkiä Rollierin klinikoille Sveitsiin. Selvimmin asian voi esittää oheisella kartalla (sitä paitsi artikkeleihini pitää saada aina yksi kartta). Rita Gayn syntymäpaikka ja kotiseutu Sveitsissä oli Aigle, joka sijaitsi aivan Rollierin Leysinin klinikan naapurissa. Rita oli tietenkin tietoinen tuberkuloosin aiheuttamista murheista Oton ja hänen perheensä elämässä. Rita oli varmaan myös tietoinen Rollierin uudesta hoitomenetelmästä, jota ei vielä tunnettu Yhdysvalloissa. Niinpä minun silmissäni Otto ja Rita matkustavat kesällä 1911 yhdessä Sveitsiin tutustumaan Ritan kotiseutuun ja Rollierin klinikkaan.

   Bordeauxin jälkeen Rita Gay eli taidemaalarina Rouenissa. Suuri osa hänen elämästään kului sairasta isäänsä hoitaessa. Olen löytänyt neljä Ritan taideteosta; kolme etsausta Rouenin vanhasta kaupungista ja yksi öljyvärimaalaus (ohessa).

Rita Gay: Chemin de Champagne

Sotilaslääkäri (Toulouse, Ranska 1915-1918)

   Yhdysvalloissa kirjoitettujen nekrologien mukaan Otto Yelt lähti I-maailmansodan puhjettua Eurooppaan ”puolustamaan demokratiaa”. Voi olla niinkin, mutta ratkaisuun vaikutti myöskin avioero Mimmi Hjeltistä ja läheiseksi kehittynyt suhde Rita Gayn kanssa. Otto astui laivasta hyvin tuttuun Bordeauxiin kesäkuun 10. päivänä 1915. Siellä Rita oli melkoisella varmuudella vastassa. Varmaan he kävivät Oton kahden tyttären haudalla. Otto Yelt ilmoittautui lääkäriksi Ranskan armeijaan, mutta varsinaista lääkärin työtä hänen ei annettu tehdä, vaan hän toimi psykoterapeuttina.

   Marraskuussa 1915 Otto ja Rita saapuivat Toulousiin, jossa he aloittivat yhteiselämänsä ja työnsä sotilassairaalassa no 38. Ritan mukaan Oton titteli oli Chief of Service a la Psychotherapeutics. Rita työskenteli samassa sairaalassa sairaanhoitajana. Otto oli silloin 62-vuotias ja Rita 50-vuotias. Heidän vihkimispäivämääränsä ei ole tiedossa, mutta syyskuussa 1917 Rita allekirjoitti Yhdysvaltain kansalaishakemuksensa nimellä Rita Yelt. Hakemuksesta käy ilmi, että aviopari suunnitteli muuttavansa sodan jälkeen Yhdysvaltoihin. Suunnitelma ei koskaan toteutunut, sillä vain runsaan kolmen kuukauden kuluttua Otto Yelt menehtyi aivoinfarktiin.

   Otto Yelt haudattiin sotilaallisin kunnianosoituksin Toulousen sotilashautausmaalle. Haudalla hänen alaisensa totesivat: "Jamais nous ne trouverons un major comme celui". (Koskaan emme tule kohtaamaan hänenlaistaan lääkintämajuria.) Leskeksi jäätyään Rita Yelt muutti Carquiranneen Välimeren rannalla lähellä Toulonia. Rita jatkoi maalaamista sveitsiläisistä taiteilijoista koostuvan ryhmän Stillen im Lande jäsenenä. Vuonna 1929 ryhmä piti näyttelyn Zürichissä, jolloin Rita käytti nimeä Rita Yelt-Gay.

   I-maailmansodassa kohtalo johti Otto Yeltin ja hänen nuoremman veljensä Edvard Hjeltin länsirintaman vastakkaisille puolille. Otto auttoi saksalaisia vastaan taistelleita ranskalaissotilaita, Edvard puolestaan teki pitkälle meneviä sopimuksia Suomen ja Saksan välisestä yhteistyöstä.


Epilogi

   Kun Kansallis-Osake-Pankki vuonna 1989 täytti sata vuotta, pankista haluttiin lähettää delegaatio laskemaan kukkia ensimmäisen pääjohtajan haudalle. Ongelmana oli vain se, ettei Otto Jonatan Hjeltin hautaa tahtonut löytyä mistään. KOP:n uutislehtisessä kerrotaan miten hauta sitten lopulta löytyi viikkoa ennen 100-vuotispäivää suuren sotaveteraanien hautausmaan kryptasta Toulousesta Ranskasta (lue tästä). Niinpä Luxemburgin konttorista lähetettiin kiireesti delegaatio Toulouseen kukkien kera. Otto Jonatan Hjeltin nimi oli arkun päädyssä kirjoitettu Jonatan Yelt-Otto. Oton suomalainen alkuperä ei tilaisuudessa tullut esille: ranskalaiset veteraanit olivat asettaneet kunniavartion Ranskan ja Yhdysvaltain lippujen kera ja Oton arkun päädyssä luki: Mort pour la France le 6-1-1918.


------

Lähteitä

Suomi: 

   Hjelt-Cajanus, Esther: Edvard Hjelt och sekelskiftes Finland. 1953
   Kansallis-News: Tribute to Otto Hjelt. 1989.
   Turun Sanomat 26.9.1911
   Uusi Aura 20.7.1911

Etelä-Carolina: 

   Carolina Field (sanomalehti) 5.10.1905
   Passenger list s/s Saxonia, from Liverpool to New York 28.10.1902
   Passenger list s/s Amerika, from Hamburg 21.8.1909 to New York
   South Carolina Naturalization Records, 1911

Atlanta: 

   Atlanta Constitution (sanomalehti) 22.8.1912
   Atlanta City Directories, 1911, 1912

Iowa: 

   Iowa State Census Collection, 1915
   Jasper County Gleaner: Early Medical Services in Colfax, November 2017
   Journal of the Iowa State Medical Society, Volume VIII / 1918
   Newton Daily News, Jasper County Iowa 9.11.2018
   Noe, Mary: The Spring City, Colfax Iowa. The Annals of Iowa 4/1966

Ranska, Sveitsi: 

   U.S. Consulate at Marseilles, Passports 1916-17
   U.S. Consulate at Bordeaux, Naturalized Citizens 1917
   Reports of Deaths of American Citizens Abroad, 1918
   Artnet.com
   Neue-Zürcher Zeitung 27.3.1929
   Wikipedia: Auguste Rollier

Murha Keravan tiilitehtaalla

   Sisällissota käynnistyi virallisesti sunnuntaina 27. tammikuuta 1918, kun Helsingin työväentalon torniin nousi punainen lyhty vallankumouksen alkamisen merkiksi. Samana päivänä Keravan asemapäällikkö kapteeni Stenroth soitti Keravan tiilitehtaalle merenkulkutarkastaja Theodor Hjeltille, joka oli tiilitehtaan isännöitsijä. Stenroth kertoi, että hänen luonaan oli käynyt joukko ”bandiitteja”, jotka olivat ottaneet hänen revolverinsa. Asemapäällikkö halusi varoittaa Hjeltiä bandiittien mahdolliselta vierailulta myös hänen luokseen. Puhelun jälkeen Theodor Hjelt meni työhuoneeseensa, josta hänet myöhemmin löydettiin kuolleena todennäköisesti sydänkohtaukseen.

   Theodor Hjeltin vanhin poika, merikapteeni Gösta Hjelt asui Helsingissä, mutta ei voinut välittömästi matkustaa vanhempiensa luo Keravalle, koska matkaan tarvittiin Helsingin punakaartin lupa. Vasta seuraavana torstaina tammikuun 31. päivänä Gösta matkusti Keravalle noutamaan isänsä ruumista Helsinkiin haudattavaksi. Aamupäivällä samana päivänä joukko tiilitehtaan työntekijöitä pyysi Gösta Hjeltiä tehtaan portaille. Hänen kanssaan ulos tuli myös hänen tätinsä Mila Tengström. Punaiset huusivat: ”Antaa ämmän mennä!”, mutta Gösta Hjelt ammuttiin siihen paikkaan. Hän oli kuollessaan 37-vuotias ja häneltä jäi puoliso Lillian, 5-vuotias poika Sven ja alle vuoden ikäinen poika Per.

   ”På eftermiddagen [samma dag] fördes både herrarna Hjelts lik till Helsingfors”, lopettaa Wasa-Posten 13.2.1918 uutisensa Keravan tapahtumista.

Teloitus Korian sillalla

                                                                                     (Artikkeli on pdf-muodossa täällä)

Sotalääkärit

   Toukokuun 19. päivänä 1918 Hufvudstadsbladetissa oli vierekkäin kaksi kuolinilmoitusta: lääketieteen tohtori Otto Hjeltistä ja hänen pojastaan kirurgi Kaarlo Hjeltistä. Molemmat kuolleet toimivat sotalääkäreinä I-maailmansodassa, mutta eri valtakuntien armeijoitten hyväksi. Isä Otto Jonatan Hjelt oli Ranskan armeijan palveluksessa ja hänen poikansa Kaarlo Hjelt Suomen Punaisen Ristin palveluksessa itärintamalla Venäjän puolella ja myöhemmin sisällissodan aikana Kuusankosken tehtailla. Tieto Otto Hjeltin jo tammikuussa 1918 tapahtuneesta kuolemasta tuli Suomeen näinkin myöhään maailmansodan huonojen yhteyksien takia. Kaarlo Hjeltin traagisia vaiheita hänen äitinsä Mimmi Hjelt sai sen sijaan seurata päivittäin huhti-toukokuun vaihteessa 1918.

   Vuonna 1901 pankkinsa konkurssia Yhdysvaltoihin paennut Otto Jonatan Hjelt jätti velkansa ja perheensä isänsä ja veljiensä hoidettaviksi. Isoisäni Arthur Hjeltin osalle lankesi osa veloista ja hän otti 11-vuotiaan koululaisen Kaarlo Hjeltin perheensä hoitoon Merilinnaan. Siellä Kaarlo asui ymmärtääkseni aina siihen asti kun valmistui lääketieteen kandidaatiksi. Hän erikoistui kirurgiksi opettajanaan dosentti Richard Faltin, joka oli Kaarlolle sukua siten, että Faltin oli August Hjeltin lanko ja August Hjelt puolestaan Kaarlo Hjeltin setä. Richard Faltin asui Merilinnassa, joten hän ja Kaarlo olivat myös naapureita. Näiden kahden kirurgin kiinteä yhteistyö jatkui maailmansodan aikana, kun Suomen Punainen Risti lähetti Richard Faltinin johtaman ambulanssiryhmän itärintamalle.

Kirurgit Richard Faltin ja Kaarlo Hjelt poistamassa luotia venäläisen sotilaan selästä Vilnassa.
(Helsingin yliopistomuseo, valokuva Georg Wilhelm Wallgren 1915-16.)

Uutisia Kuusankoskelta toukokuussa 1918.
(Perustuu lehtikirjoituksiin)

   Sisällissodan loppuvaiheessa keväällä 1918 Kaarlo Hjelt työskenteli Kymiyhtiön Kuusankosken tehtaitten sairastuvalla potilainaan myös rintamalta tuotuja punakaartilaisia. Huhtikuun jälkipuolella Kymenlaakson punakaartilaisten tilanne alkoi käydä tukalaksi kun saksalaisia ja valkokaartilaisia lähestyi Lahden suunnalta ja saksalaiset olivat nousseet maihin Loviisassa.

Kaarlon äiti Mimmi Hjelt ja Arthur-sedän perhe saivat ehkä aluksi Kaarlolta itseltään kuulla huolestuttavista tapahtumista Kuusankoskella: 12. ja 16. päivän välisenä aikana punakaartilaiset vangitsivat Kymintehtailta 22 henkilöä, tehtaan johtoa, insinöörejä, virkailijoita ja työnjohtajia, jotka vietiin Kouvolan kasarmeille vankeuteen. Sen jälkeen Kaarlosta ei kuulunut mitään.

  Vasta toukokuun 7. päivänä, punaisten armeijan vetäydyttyä Kuusankoskelta ja Kouvolasta, saatiin Helsingin lehdistä lukea mitä oli tapahtunut: ”Kymintehtailla murhattu n. 30 henkeä”. Punaisten kerrottiin Korian sillalla murhanneen kauppaneuvos Björkenheimin ja vangittuja Kymintehtaan virkailijoita. Suurin osa Kouvolan kasarmeilla vangittuina olleista oli kateissa. Kadonneitten joukossa mainittiin myös lääkäri Kaarlo Hjeltin nimi.

  11. päivänä lehdissä uutisoitiin erään vangitun punakaartilaisen nähneen kauppaneuvos Björkenheimin ja jonkun toisen miehen ruumiin tarttuneen Kymijoen rantaveteen. Hän oli kepillä työntänyt ruumiit syvemmälle. Muutama kilometri alavirtaan Myllykosken poikki viritettiin teräsverkko ruumiitten löytämiseksi. Heti seuraavan päivän lehdissä olikin sitten uutinen Kaarlo Hjeltin ruumiin löytymisestä Kymijoean alajuoksulta. Hänellä oli ampumahaavat päässä ja käsivarressa.


Kauppaneuvoksen ja kirurgin teloitus
(Perustuu Tieto-Finlandialla 2018 palkittuun Seppo Aallon kirjaan ”Kapina tehtailla, Kuusankoski 1918”.)

   Myöhään illalla huhtikuun 27. päivänä neljä punakaartilaista tuli kauppaneuvos Gösta Björkenheimin asuntoon, jossa paikalla olivat myös kauppaneuvoksen raskaana oleva vaimo Märta ja Björkenheimien luona asunut kirurgi Kaarlo Hjelt. Ulkopuolella oli lisäksi 15 kaartilaista. Joukkoa johtava Vihtori Saarinen ilmoitti, että kauppaneuvos viedään kuulusteltavaksi. Märta Björkenheim halusi seurata miestään, mutta väliin tuli Hjelt, joka lupasi lähteä suojelemaan ja auttamaan Björkenheimia.

   Björkenheim ja Hjelt vietiin autolla Kouvolan miliisilaitokselle, josta heidät haettiin kasarmeille. Sieltä matka jatkui yöllä klo 3 autolla Korialle, jonne punakaartin komentaja Aaret Sundström oli saapunut Kouvolan asemalta. Vartijat, autonkuljettaja ja Sundström saattoivat vangit jalkaisin sillalle. Komendantti käski vartijat poistumaan. Kaikkien paikalla olevien punakaartilaisten nimet tiedetään, mutta tiedot poikkeavat toisistaan siinä ketkä olivat ampujina. Sillan alla vartiossa ollut punakaartilainen Ville Kuha kuuli ampumista ja näki kuinka kaksi ruumista pudotettiin Kymijokeen. Myöhemmin eräältä kaartilaiselta löydettiin Hjeltin musta huopahattu ja Punaisen Ristin neula sekä Björkenheimin saappaat.

  Kaarlo Hjeltin kohtalo oli yksi sodan sumussa tapahtunut tarkoitukseton kuolema, jonka taustalla oli sodan aikana syntynyt vahva luottamus siihen, että Punaisen Ristin lääkäri kaikissa olosuhteissa oli väkivallanteoilta turvassa. Yhdelläkään tehtaitten punaisella ei ollut mieltä surmata Hjeltiä. Päinvastoin he arvostivat taitavaa, pyyteetöntä työtä tehnyttä sotakirurgia. Eräs punakaartilainen sadattelikin myöhemmin Kouvolassa: ”Kun se lääkäri perkele lähti väkisin mukaan”. Punaiset eivät kuitenkaan jättäneet surmatöiden todistajia eloon vain viisi päivää ennen kuin valkoiset marssivat Kuusankoskelle.

   Myös kauppaneuvos Björkenheimin henki oli ollut turvassa punaisen vallan aikana Kymintehtaalla. Häntä kohdeltiin tiukasti mutta kunnioittavasti. Tehtaiden punaiset eivät pitäneet häntä riistäjän perikuvana. He kuvasivat häntä työväen ymmärtäjäksi, joka yritti parantaa työläisten asemaa eikä vastustanut sosiaalisten olojen kehittämistä. Kauppaneuvos neuvotteli palkoista ja työolosuhteista eikä kovin ottein yrittänyt pitää edeltäjänsä Gösta Serlachiuksen tavoin työväenliikettä kurissa. Mielettömiltä teloitukset tuntuvat, kun lopullinen punaisten tappio oli vain muutaman päivän päässä ja tykkien jyske kuului jo läheltä.


Teloituskäskyjen antajat
(Seppo Aallon kirjan mukaan)

   Valkoisten vallattua Kuusankosken ja Kouvolan heti vapun jälkeen 1918 heille ja paikkakuntalaisille paljastui punaisten teloitusten laajuus. Tommolan suolta löytyi 125 ruumista, Korialta lisää haudattuja sekä sillalta pudotettuja, alajuoksulle ajautuneita ruumiita. Valkoisten välittömät kostotoimet olivat myös julmia ja lisää ruumiita syntyi. Teloituksista vastuullisena pidettiin Kymintehtaitten punakaartin tutkintalautakuntaa, josta alettiin käyttää nimitystä "murhakomitea". Tähän tulokseen tuli myös nimismies Ahokas tutkimuksissaan.

   Etsivän Keskuspoliisin vuonna 1922 aloittamat tutkimukset lisäsivät kuitenkin harmaita sävyjä edellä esitettyyn mustavalkoiseen kuvaan tapahtumien kulusta. Teloituskäskyjen antamisesta vastasi Kouvolan asemalla toimiva Keski-Kymenlaakson punakaartin esikunta, jonka henkilöt olivat tulleet muualta Kymenlaaksosta. Esikunnassa toimi salainen vakoiluosasto, jonka olemassaolosta eivät edes Kuusankosken punakaartilaiset tienneet. Vakoiluosastoon kuului erityisiä lentäviä teloitusryhmiä, jotka suorittivat tehtäviään eri puolilla maakuntaa, mutta myös Kouvolassa.

   Teloitusten määrä lisääntyi merkittävästi huhtikuun puolenvälin jälkeen, kun Kouvolan esikunnalle kävi selväksi, että valkoisten alta on paettava hyvinkin pian. Korkeammalta taholta tuli ohje teloittaa myös Kouvolan kasarmeille vangittu tehtaitten henkilöstö. Tarkoituksena oli vaikeuttaa tehtaitten uudelleenkäynnistys niitten siirryttyä valkoisten haltuun. Tehtaitten punakaartissa esiintyi suurta haluttomuutta osallistua moiseen operaatioon, jotkut jopa kieltäytyivät. Kouvolan esikunta ratkaisi pulman siten, että teloittaminen annettiin Korian asemalla junassa majailevalle ”Hurjalle joukolle”. Nämä olivat helsinkiläisiä punakaartilaisia, jotka pakomatkallaan Venäjälle olivat juuttuneet Korialle.

Kymiyhtiön virkamiehiä punaisten vankeina Kouvolan kasarmeilla 20.4.1918.
Vasemmalta: vanginvartija Jaakkola, insinööri Lönegren, johtaja Sjöblom, insinööri Timgren, insinööri Sjöblom, talollinen Miekkula, johtaja Gripenberg, kultaseppä Tillander, osastopäällikkö Forss, johtaja Stark, poliisi Honkanen, vanginvartija Häggkvist. Istumassa W. Sjöblom ja konttoripäällikön apulainen Sandman.
Tillanderia ja Honkasta lukuun ottamatta vangeilla oli enää muutama päivä elinaikaa.
(Museovirasto)

Muistotilaisuus ruiskuhuoneessa
(Wiipuri-lehti 23.5.1918)

  T.k. 20. p. [20.5.] muodostui Kymin tehtaalla suuremmoiseksi juhlapäiwäksi. Tällöin nimittäin lähdettiin wiemään wiimeiseen leposijaansa niitä, jotka oliwat saaneet uhrata henkensä punasten julmurien murhaamina. Tehtaan palokunnan ruiskuhuone oli muodostettu suruhuoneeksi, jonne kaikki 14 wainajaa oli sijoitettu. Tehtaan rakennuksien katoilla liehuwat liput oli laskettu puolitankoon ja paikallinen suojeluskunta warustettu surunauhoilla. Ruiskuhuoneelta junalaiturille johtawa tie oli hawutettu ja neljä rautatiewaunua tarkoitusta varten koristettu. Torwisoittokunnan soitettua surumarssin piti professori [Arthur] Hjelt hengellisen puheen. ... [Tilaisuuden] jälkeen kannettiin 14 wainajan ruumiit waunuun .... [vainajien nimet] sekä punaisen ristin ylilääkäri Hjelt. Ruumiista wietiin kaksi hewosilla Iittiin haudattawiksi toiset junalla toisille paikkakunnille, useimmat Helsinkiin.


Punakaartilaisten katkera mielipaha
(Uusi Suometar 23.5.1918)

   Lääketieteen kandidaatti Kaarlo Hjeltin hautaus tapahtui eilen klo ½ 6 vanhan hautausmaan kappelissa. Ruumiin siunasi prof. Arthur Hjelt. Tilapäinen kvartetti soitti muutamia lauluja ja vainajan ystävien muodostama jouhikvartetti soitti erään Beethovenin sävellyksen. .. Prof. Faltin laski seppeleen omasta ja Venäjällä toimineen punaisen ristin ambulanssin puolesta lausuen kauniita muistosanoja vainajasta. ... Vainajan hoitamien haavoittuneiden punakaartilaisten puolesta laskettiin seppele ja julkilausuttiin heidän kiitollisuutensa vainajan tasapuolisuudesta ja heidän syvästi katkera mielipahansa hänen surullisen kuolemansa johdosta.

--------------------
Aalto, Seppo: Kapina tehtailla, Kuusankoski 1918. 2018.
Hufvudstadsbladet 19.5.1918
Uusi Suometar 7.5.1918 , 23.5.1918
Turun Sanomat 7.5.1918
Tammerfors Aftonblad 11.5.1918, 12.5.1918
Wiipuri 23.5.1918

---